Epilogi

Ensimmäinen pitkä pyörämatka takana, joten on yhteenvedon aika. Matkustaminen pyörällä on todella hieno tapa matkailla. Näkee, kuulee ja haistaa paljon paremmin ja enemmän kuin monilla muilla kulkuneuvoilla matkatessaan. Samoin se on todella käytännöllinen tapa liikkua, koska pyörällä pääsee melkein mihin vain. Se on myös eräänlainen jäänmurtaja, keskustelun herättäjä ja yllättävän sosiaalinen tapa, vaikka matkustinkin itesekseni. Myös Couch Surfing toimii pyörämatkailun parina mitä parhaimmin. Kun on polkenut päivän itsekseen (vaikka onkin saattanut tavata päivän aikana hauskoja ihmisiä), tulee sosiaaliset tarpeet tyydytetyksi CS:n kautta, kun on joku jonka luo on menossa ja on tietty pakko tutustua.

Maantiede on jokseenkin kouriin tuntuvaa, kun maaston muotojen ja maastoesteiden muutokset todella tuntuvat jaloissa. Oli tasaista, mäkistä maastoa, sitten tuli isompia mäkiä ja lopulta vuoria sekä järvien, meren lahtien kiertämistä ja jokien ylittämistä. Myös infrastruktuurin erilaisuus ja aluesuunnittelun sekä yhdyskuntarakenteen muutokset tulivat selkeästi esiin. Harvaan asuttu Pohjola, pohjois-Saksan maaseudun pikkukylät, ruuhkainen ja täyteen tuupattu Ruhr, suuret jokilaaksot ja vuoriston pikkukylät. Vaikka Ruotsi oli harvaan asuttu, oli asutus silti keskittynyt pienimmissäkin kylissä kirkon ympärille. Ei ollut sellaista suomalaista ilmiötä, jossa pelkkä kyltti kertoo kyläkeskukseen saapumisesta ja sitten on tienhaaroja sinne tänne. Pohjois-Saksassa puolestaan pikkukyliä oli muutaman kilometrin välein ja ne oli hyvin tiiviisti rakennettu, sitten välissä oli aina peltoja. Etelämpänä asutus oli keskittynyt jokilaaksoihin.

Pyöräilyn kannalta ei täysin ihanteellisia Hollannin tai Tanskan tarjoamia olosuhteita tullut eteen, mutta pohjois-Saksassa oli asiat hoidettu kohtuu hyvin. Pyörätiet olivat pääasisassa hyvä pintaisia ja ne seurasivat tietä varsin uskollisesti, mikä helpotti suunnistamista ja oli reitityksen kannalta mielekästä. Niitä pitkin siis oikeasti pystyi polkemaan kaupunkienkin välillä, ei vain lähiöstä keskustaan. Toisaalta aina kylään saavuttaessa oli parempi hypätä ajoradalle, koska "kevyen liikenteen väylä" muuttui kapeaksi ja risteykset olivat aina hiukan hankalasti rakennettu sekä nopeusrajoitus autoilla oli 30km/h, mutta muuten kannatti kyllä käyttää näitä väyliä. Mitä etelämmäs menin sitä surkeammaksi pyörätiet muuttuivat. Mielikuva Saksan teistä on, että ne ovat hyvä kuntoisia ja hyvä pintaisia. Eivät muuten ole kaikkialla! Rheinland-Pfalzin ja Saarlandin tiet olivat surkeassa kunnossa, pyöräteistä puhumattakaan. Varmaankin pääväylät ja autobahnat on hyvin hoidettu, mutta pienet seututiet saavuttivat suomalaisen tienpidon tason kirkkaasti.

Pyöräilykulttuuri on aivan toisella tasolla Suomen takapajulaan verrattuna. Täällä pyöräilijöitä on paljon ja autoilijat ovat tottuneet niihin, mikä näkyy mm. siinä että tilaa annetaan ja jos ohi ei heti pääse odotetaan rauhassa sopivaa kohtaa ohitukselle. Varsinkin kaupungeissa on hyvä pyöräillä, koska nopeusrajoitus on usein 30km/h, vaikka ihmiset eivät sitä täysin säntillisesti noudatakaan. Monin paikoin on hyvin toimivat pyöräkaistat, vaikka joissakin kaupungeissa ne loppuvat välillä yllättäen, mutta kyllä ne silti suomalaisia kevyen liikenteen väyliä paremmin toimivat. Kysymys on tottumisesta. Täällä pyöräily, niin kilpa- kuin arkipyörälilykin on niin yleistä, että autoilijat ovat tottuneet pyöräilijöihin yhtä luonnollisena osana liikennettä kuin autotkin. Umpimielisille suomalaisille tekisi hyvää käydä totuttelemassa Keski-Euroopan liikennekulttuuria ruuhkineen, kaupunkien pikkukujineen, pyöräilijöineen, traktoreineen, liikennemäärineen. Oli jotenkin huvittavaa lukea uutisista juhannuksen menoliikenteestä. Jos Suomessa on ruuhka muutamana päivänä muutaman tunnin vuodesta parilla pääväylällä etelä-Suomessa, täällä se on lähes päivittäistä, eikä millään lailla uutisoinnin arvoista. Toisaalta jos Englannissa sataa lunta, joka tuottaa totaalisen liikennekaaoksen, se on uutinen, vaikka se meillä on täysin jokapäiväistä talvisaikaan. Ranskassa pyöräilykulttuuri ainakin Elsassin ja Lothringenin alueella oli voimissaan. Autoilijat tosiaan tööttäilivät, ei siis mielenosoitukseksi kuten Suomessa, vaan moikatakseen tuttuja. Suomessa pyöräilijöitä vihataan tai ainakin karsastetaan, täällä ihaillaan ja arvostetaan. Huikea ero!

Fyysisesti matka oli jotain sellaista kuin odotinkin. Vauhdin ja matkan taju oli jokseenkin sitä mitä olin ennalta arvioinutkin. Keskimääräinen päivämatka jäi hiukan suunniteltua lyhyemmäksi paljolti sen takia, että varasin paluulennon Zürichistä kotiin enkä Milanosta. Matkavauhti muodostui yllättävän vakioksi, vaikka maaston, tuulen ja sään takia vaihtelua olikin. Keskimäärin 22,6 km/h on ihan mukava etenemisnopeus retkipyöräilyyn. Ehkä vähän hiljempaakin voisi ajaa, niin ehtisi katsella ja haistella vielä enemmän. Ruotsin Småland oli yllättävän mäkistä, mutta sellaista suomalaisittain tyypillistä kumpuilevaa, eli mäet eivät olleet kovin pitkiä, vaikka saattoivat olla melko jyrkkiä. Itse asiassa jyrkin mäki koko matkalla oli juuri Ruotsissa 18%. Se oli onneksi lyhyt, mutta nopeus tippui kävelyvauhtiin siinä kohdin. Myös rytmitys ajo- ja lepopäivien suhteen oli melko hyvin mitoitettu, ja lepopäivien aikana ehti palautua yleisesti ottaen hyvin. Matkallisesti viimeiseen kolmannekseen aikaa oli ruhtinaallisesti, mikä tarkoitti suunniteltua enemmän lepopäiviä. Eipä haitannut yhtään, koska maasto muuttui huomattavan raskaaksi. Vuorten kiipeäminen oli paljon raskaamapaa kuin mitä olin ennalta kuvitellut. Suomessa ei vaan pysty harjoittelemaan 20km >5% ylämäkiosuuksia. Nekin mäkitreenit, mitä ennen lähtöä tein olivat ilman matkatavaroita. Kyllä sen noin kymmenen lisäkilon kanssa kipuaminen toi todella lisää haastetta nousuihin, varsinkin kun painopiste oli repun ja tankolaukun takia melko ylhäällä ja edessä. Reppu ei ollut ollenkaan niin huono kuin odotin. Sen painoon tottui melko nopeasti, eikä ihmeempiä hartiakipuja ilmennyt. Tietysti pientä kireyttä, mutta ei sellaista infernaalista särkyä. Matkatavaroitten osalta homma toimi myös oikein hienosti: ei ollut mukana oikeastaan mitään turhaa, eikä mitään oleellista jäänyt kaipaamaan. Ehkä tuultapitävä mutta hengittävä ajotakki olisi voinut olla mukavuustekijä. Joka tapauksessa kroppa kesti reissun rasituksen todella hyvin, vaikka alussa vaivannut polvi meinasi lopettaa matkan alkuunsa.

Kaiken kaikkiaan loistava reissu. Parasta olivat italialainen jäätelö, jota oli tarjolla paljon, vuoret varsinkin laskuineen mutta myös nousut tarjosivat haastetta ja vanhat kaupungit pienine kujineen. Tuskin jäi viimeiseksi reissuksi. Lisäksi tämä on hyvää peruskestävyysharjoittelua, koska tulee ajettua yleensä maltillisella nopeudella todella pitkiä päivämatkoja. Tuskin jaksaisi kotona motivoitua polkemaan tätä määrää PK:ta, mutta matkailu antaa hyvän syyn lähteä joka päivä lenkille. Tosin kyllä kuukauden kampien pyörittäminen tuntuu kintereissä, joten taidan pitää viikon paussin pyöräilystä, jahka pääsen kotiin.

Matka numeroiden mukaan:

Päiviä: 24, joista 16 ajoa 8 lepoa (5 + 2, 4 + 3, 3 + 1, 2 + 1, 2 + 1)
Etäisyys: 2015km (sisältaen Kölnin koukun), eli keskimäärin noin 125km/pv
Ajoaika: yhteensä noin 90h, keskimäärin ajoa 5h35min/pv
Keskinopeus: 22,6 km/h (hitain 20km/h, nopein 25km/h)
Nousumetrit: 14240m, keskimäärin hiukan vajaa 900/pv (Garminin mukaan)
Laskumetrit: 13764m, keskimäärin 860m/pv (Garminin mukaan)
Energiankulutus: 63638 Kcal, keskimäärin noin 4000 Kcal/pv (Garminin mukaan)

16. Etappi 28.6.2009 Oberried-Rothrist 103km 4h10min

Reissu heitetty! Määränpää Sveitsissä saavutettu ja lento odottaa keskiviikkona. Ennen yhteenvetoa kuitenkin viimeisen etapin tunnelmia.

Päätin ajella jo sunnuntaina suoraan Sveitsiin, koska sääennuste oli luvannut maanantaille ukkoskuuroja. Mukavuussyistä sunnuntaipyöräily passasi paremmin lomafiiliksiin. Päivä oli pääsosin aurinkoinen ja todella kuuma, suorastaan helteinen. Veikkaan että 30°C:n raja meni päivällä hyvinkin rikki, koska vielä illallakin mittari näytti 25°C. Vuorilla sää voi olla todella arvaamatonta, mikä realisoitui rankkana kuurona. Tällä kertaa kastuminen ei haitannut niin paljon, koska kesähelle kuivasi sen minkä kastelikin. Ei siis tullut kylmä, toisin kuin esim. Ruotsissa.

Päivä alkoi kivalla vajaan kymmenen kilometrin vauhdikkaalla laskulla. Oli hienoa posottaa reilua viittäkymppiä kilometri tolkulla tekemättä juuri mitään. Tämä on todella se vuorien hyvä. Pääsin laaksoon, josta piti taas lähteä kipuamaan seuraavan huipun yli. Nyt ei ollut onneksi kuin noin 600m noustavaa, joten rohkeasti nousua päin. Vaikka olinkin päässyt lepäämään päivän ja jalat tuntuivat kohtuullisen tuoreilta, kyllä tämä vuorten kipuaminen on silti myrkkyä tällaisen tavaramäärän kanssa ainakin tällä kunnolla. Kuinka rapakunnossa sitä onkaan, kun ei tämän paremmin jaksa nousta näitä mäkiä? Kysynpä vaan!!! Tänään nousuprosentit pysyivät maltillisina 5-7% huitteilla, joten niitä pystyi kinnaamaan ihan kohtuudella, mutta silti oli välillä pakko pysähtyä lepäämään. Ei ole näköjään kuntoa kinnata 10km nousua kerralla. Täytyy siis treenata vielä lisää. Raskaan nousun voittaminen tuottaa luonnolisesti sellaisen helpottuneen hyvän olon tunteen ja maisemat palkitsevat kipuajan, joten kyllä tästä nauttii tuskasta huolimatta ja ehkä juuri siksi.

Toissapäivän etappi vuorelle, ja siis kilometrin nettonousu, oli siinä mielessä peliveto, että nyt oli tiedossa periaatteessa laskuvoittoinen päivä, vaikka noita rankkoja nousuja jouduinkin kiipeämään. Maisemat todella hellitvät verkkokalvoja ja kun kelikin oli mitä mainioin ei asiat olisi voineet olla juuri paremmin. Tosin motoristit ajoivat välillä niin päättömän kovaa vuoristoteitä, että piti olla koko ajan hiukan varuillaan, jos joku huimapää painelee polvimaassa päin. Moottoripyöriä oli muuten liikkeellä aivan valtavasti, enemmän kuin autoja! Paljon tietysti saksalaisia, mutta myös hollantilaisia. Mihin tahansa maailmassa matkustaa, aina törmää hollantilaisiin, niin myös täällä tai oikeastaan koko matkani ajan olen nähnyt hollantilaisia karavaanareita sekä motoristeja ja paljon. Tietysti kaunis sunnuntaipäivä houkuttelee tämän tyyppisiin harrastuksiin, joten ymmärrän täysin motoristien innon ajaa mutkittelevia vuoristoserpentiinejä antaumuksella.

Tapasin matkalla saksalais-sveitsiläisen nuoren pariskunnan Niklaksen ja Carmenin, jotka olivat pyörälenkillä Sveitsin Frickistä käymässä Schwarzwaldissa. Niklas oli ollut Suomessa vaihdossa Helsingissä Viikissä, joten Suomi-kokemuksia oli helppo jakaa. Meillä oli sama matka, joten poljimme Sveitsin puolelle porukassa. Saksan puolella Bad Säckingenissä pysähdyimme jäätelölle ja sitten sillan yli Sveitsiin. Yhtenäinen Eurooppa on todella ainakin rajanylitysten osalta todellisuutta. Jälleen kerran eron huomasi liikennemerkeistä, kylteistä, autojen rekisterikilvistä ja tällä kertaa hintojen muuttumisesta frangeiksi. Frickiin päästyämme Niklas ja Carmen kutsuivat minut lounaalle (tai paremminkin päivälliselle kellonaikaa ajatellen) luokseen. Kokkailtiin siinä pastaa yhdessä ja juteltiin Suomi- ja Sveitsi-juttuja Niklaksen kanssa.

Frickistä alkoi viimeinen kaksi tuntia tätä reissua suuntana Rothrist, seuraava majapaikkani. Maha oli täynnä ja fiilis korkealla. Tosin vielä oli täytyi kivuta yksi 600m mäki ennen kuin pääsin laskettelemaan jokilaaksoon, josta Rothristiin saakka olisi melkein tasaista. Kyllä täytyy sanoa, että tämä viimeinen mäki otti koville kun hapot iskivät reisiin turhan nopeasti ja taas tuli mieleen, miten ihmeessä mäkimiehet kelaavat näitä aivan hirmu vauhdilla ylös ilman jalkojen jäykistymistä. Olisi tosiaan mukava päästä kokeilemaan näitä mäkiä ilman ylimääräisä kamoja ja ilman että tarvitsee miettiä että seuraavana päivänäkin pitäisi jaksaa polkea toista sataa kilometriä, vaan voisi painaa vuoren ylös huoletta hampaat irvessä. Saa nähdä, miltä Suomen nyppylät tuntuvat tämän jälkeen. Veikkaan, että Ronsun taipaleen nousut tuntuvat kyllä edelleenkin tuskaisilta, mutta se tuska on niin kovin lyhyt aikainen näihin pahimmillaan toista tuntia kestäviin koitoksiin.

Viimeisen nousun jälkeen oli hienoa laskea viimeiseen jokilaaksoon Aarauhun, josta oli alkoi viimeinen tunti Rothristiin (pikkukaupunki Zürichin ja Bernin välissä, noin 60km molemmista) perhe Berberarit luo. Viimeinen kymppi meni tempoajona reilua kolmeakymppiä sykkeistä ja hapoista välittämättä. Sitten tietysti myös viimeinen virhe, eli päätin valita oikotien selkeän reitin sijaan. VIRHE! Matka oli ehkä hiukan lyhyempi, mutta kun se nousi taas rinnettä ylös asuinalueelle ja sokkeloiseille pikkukaduille. Kyllä sieltä lopulta pääsi oikealle tielle, mutta tuskin yhtään nopeammin vaikka jonkin kilometrin ehkä säästikin. Väsyneenä ei ikinä kannata ruveta suunnittelemaan mitään oikoteitä ja varsinkaan täällä päin. Kyllä ne tiet on jouduttu suunnittelemaan ihan oikeasti maaston ehdoilla, ja vuoria ja jokia on kyllä kunnioitettava. Eli pääväylien käyttö on suositeltavaa. Perille kuitenkin löysin.

Lopulta perillä! 24 päivän ja 16 ajopäivän matka oli päätepisteessään. Helpottunut onnistumisen tunne valtasi mielen ja väsymyskin sai vihdoin luvan puskea pintaan, kun ei enää tarvitse lähteä polkemaan yhtään etappia. Toisaalta mietin, että vajaa viikko lisää ja Milano olisi todellisuutta. Alkuperäinen suunnitelma olisi ollut oikeasti ihan realistinen, jos en olisi varannut lentoja Zürichistä ja polkenut muutamana päivänä hiukan pitempiä etappeja. Mutta hyvä näinkin. Jäipähän ensi kesäksikin jotain haastetta, ja ei heti ekalla reissulla tarvitse kaikkea kokea. Nyt lepoa ja pyörän pakkaamista ennen kotiin paluuta. Terveiset helteisestä Sveitsistä.

15. Etappi 26.6.2009 Strasbourg-Oberried 126km 5h55min

Erittäin vaiherikas ajopäivä. Oli hellettä, nokkosia ja villiruusuja, ukkoskuuro, täydet hotellit, vuori sekä inan vajaa kilometri nettonousua!

Mutta ensin lepopäivän tapahtumiin. Pidin yhden rokulipäivän Strasbourgissa, mikä ei tehnyt ollenkaan pahaa parin päivän mäkien kipuamisen jälkeen. Päivä kului rötvätessä, mutta illalla lähdimme Christopherin kanssa kaupungille. Starsbourg on muuten todella kaunis kaupunki. Jälleen keskieurooppalaiseen tapaan vanhoja rakennuksia ja kapeita kujia. Mielenkiintoinen anekdootti on muuten, että täkäläiset vanhat talothan on usein rakennettu siten, että pohjakerros on pinta-alaltaan pienenpi kuin ylemmät kerrokset, eli rakennus ikään kuin kasvaa ylöspäin. Tämä johtuu kuulemma siitä, että kiinteistön omistajan piti maksaa veroa käytetyn maapinta-alan mukaan, joten nuukat ranskalaiset ja saksalaiset mittasivat mahdollisimman pienen maaläntin, mutta rakensivat lisää asuinneliöitä ylempiin kerroksiin. Nerokasta! Illalla kävimme paikallisessa Jazz Barissa kuuntelemassa jameja. Soitto oli erittäin vaihtelevaa, muutama aivan hanurista oleva kokoonpano, mutta yksi helmikin sattui iltaan. Soittivat lähinnä stankkuja ja joitain sovituksia tunnetuista ranskalaisista lauluista.

Sää oli Strasbourgista lähtiessäni erinomainen, lähes täydellinen tyyni, aurinkoinen ja lämmin kesäkeli. Strasbourgin läpi ajelu kesti taas tovin ja oikea tien löytäminen ei onnistunut lainkaan, mutta pääsin joka tapauksessa oikeaan suuntaan. Tosin tie, jota lähdin oli Rheinin varren satamia myötäilevä rekkaliikenteen kyllästämä väylä, jossa ei kulkenut pyörätietä. Ei siis todellakaan miellyttävä pyörämatkailuun. Onneksi sitä oli vain viitisen kilometriä, sitten pääsin siltaa pitkin Saksan puolelle. Taaskaan rajamuodollisuudet eivät paljon rasittaneet.

Ohitin Saksan suurimman huvipuiston Europa parkin ja monta saksalaista pikkukylää. Tämä seutu alkaa muistuttaa Suomea siinä mielessä, että asustuskeskuksissa ei välttämättä ole mitään palveluja toisin kuin yleensä saksalaisissa pikkukylissä ja liikenneinsinööri on päätynyt yllättäviin ratkaisuihin pyöräteitä suunnitellessaan. Ne nimittäin saattavat päättyä aivan yllättäen keskellä peltoa ja opasteita ei ole. Tuli jotenkin sellainen kotoinen olo! Kerran pyörätie päättyi kanavaan, meni tien ali ja jatkui horisonttiin samaan suuntaan, josta olin juuri tullut mutta toisella puolen tietä. MITÄ IHMETTÄ? En ymmärrä, mikä ihmeen logiikka tässä on. Vaihtoehdot olivat lähteä etsimään kilometrien kiertotietä tai kavuta autotielle sillan penkkaa. Luonteelleni ei sovi tarpeettomien mutkien ja kiertoteiden valitseminen tarkoituksella, eli päätin mennä suorinta tietä kävi miten kävi. Sillan reunus oli jyrkkä betoniluiska, jota pitkin liukkailla pyöräilykengillä oli vähintäänkin hankala kiivetä. Luiskan vieressä oli villiruusuja ja nokkosia kasvava pusikko. Pyörä kulki pusikossa ja minä yritin liukastella betonilla. Välillä jalka kuitenkin lipesi pusikkoon ja pyörääkin piti välillä nostella yli ruusupuskien, joten jalat oli naarmuilla ja paukamilla tämän könyämisen jälkeen. Ei mikään hehkeä kokemus, mutta lyhintä reittiä piti päästä. Menköön seikkailun piikkiin. ;) Tuolla hetkellä se ei taaskaan ylentänyt mielialaa, mutta näin jälkikäteen se on aika herkullinen tarina fillarireissun uhrauksista.

Oli muuten hienon näköistä ajaa Rheinin laaksoa, kun vasemmalla puolella kohosi Schwarzwald ja oikealla siinsivät Vogeesit. Freiburgia lähestyessäni horisontissa alkoi näkyä tumman puhuvia pilviä ja välillä vesipatsas peitti jonkin vuoren. Säätiedotus oli ennustanut sadetta vasta illaksi, mutta se näytti jo tulleen vuorten takaa Freiburgiin. Aloin ajamaan melkoista kyytiä kilpaa sateen kanssa, jotta ehtisin Freiburgiin ennen pahinta sadetta. Ihmettelin hiukan miten sykkeet oli niin korkealla, kun painelin reilua 30-40km/h katuja, mutta hivuttava ylämäki ja vastatuuli tarjosivat sen verran lisävastusta, että pulssi nousi pakostakin. Luonnollisesti koko noin sadan kilometrin matka Strasbourgista Freiburgiin oli ylämäkeä, mikä on ihan luonnollista, koska matkasin jokilaaksosta kohti vuoria. Sellainen hivuttava huomaamaton nousu on kyllä petollinen, kun koko ajan tuntuu ettei tahdo pyörä oikein kulkea.

Ehdin Freiburgiin ennen sadetta ja CS-majapaikan varmistumista odotellessa päätin pistäytyä syömässä. Tällä kertaa en jaksanut etsiä kovin pitkään, vaan menin suoraa päätä Burger Kingiin. Ei maittava mutta ainakin energiapitoinen lounas. BK:ssä tapasin argentiinalaisen Pablon, joka oli kierrellyt Eurooppaa sohvasurffaten ja liftaten. Oli hauska jakaa matkakuulumisia. Sitten taivas repesi! Todella raju ukkoskuuro pyyhkäisi Freiburgin yli. Nyt kävi tuuri, että olin juuri sillä hetkellä sisällä. Puin kuorikamppeet päälle ja lähdin etsimään hostellia, koska CS-tyypit eivät olleet vielä vastanneet. Kun pääsin Jugendherbergeen, selvisi ettei huoneita tai petipaikkojakaan ollut vapaana. Joten uuden paikan etsintään. Löysin kohtuullisen edullisen hostellin, mutta se oli sen verran kuppainen, etten halunnut jäädä sinne. Keskustan hotellit puolestaan olisivat kustantaneet pitkälle toista sataa euroa yö, eikä minulla ole todellakaan varaa niin kalliseen yösijaan. Yksi kallis hotelli Ruotsissa saa luvan riittää. Menin kirjastoon etsimään mahdollisia turistioppaita lähitienoon majoitustarjonnasta. Sitten heräsi idea etsiä Jugendherberge-kirjasestani lähitienoon muita nuorisohostelleja. Toinen oli parinkymmenen kilometrin päässä Rheinin suuntaan, joten se jäi sijaintinsa takia pois laskuista, mutta vuoren huipulla juuri siinä suunnassa, mihin olin ajatellut jatkaa löytyi toinen. Soitin sinne ja tilaa oli. Tosin varoittelivat, että ihan oikeasti sijaitsevat vuoren huipulla noin 1200 metrissä.

Lähdin siis kiipeämään vielä iltaa vasten vuorta. Olin suunnitellut lepäileväni Freiburgissa yhden päivän, jotta pääsisin tuorein jaloin matkan ehkä rankimmalle etapille, mutta nyt tämä kipuaminen olikin aloitettava neljän tunnin ajelun päälle. Kyllä aluksi hiukan mietitytti, jaksankohan, mutta päätin kuitenkin yrittää. Kello oli vasta seitsemän ja hostelli oli auki kymmeneen samoin kun valoa riitti myös niille huudeille. Matkaa ei ollut kuin arviolta reilut 20km ja nousu metrejä noin 900m. Rankka mutta ei täysin mahdoton yhtälö. Ajattelin, että kyllä tuon pitäisi kolmsessa tunnissa taittua taukojen kanssa.

Lähdin kipuamaan. Ensimmäiset kymmenen kilometria olivat hyvin loivaa hivuttavaa ylämäkeä, mikä ei tietenkään ollut hyvä asia tässä tapauksessa. Sitten alkoi hiukan tulla jo pientä serpentiinin tapaista ja päästiin siihen mukavaan 5% nousukertymään. Parikymmentä kilometriä alkoi häämöttää ja korkeusmittari näytti vajaata 600m. Tämä siis tarkoitti sitä, että kohta muuten tie alkaa nousta ja jyrkästi, koska 1200m olisi kivuttava. Sitten tämä arvio realisoitui: tuli kyltti, joka ilmoitti seuraavan 2km aikana nousun olevan 14%. Ajattelin, että eiköhän se mene runttaamalla, vaikka jaloissa jo vähän tuntuikin. Vähän ajan päästä risteyksessä oli uusi kyltti: 14% 7km. Tässä vaiheessa oli kyllä usko koetoksella, jaksaisinkohan sittenkään tänä iltana vuoren huipulle.

Eteneminen oli todella hidasta ja vaivalloista, kun piti välillä puolen kilometrin välein pysähtyä tasaamaan pulssia. Vaikka olin vaihtanut kevyemmät välitykset ennen reissua, olisin nyt kaivannut vieläkin kevyempiä. Tämän tavaramäärän ja liikakilojen roudaaminen korkeuskiin polkupyörällä, pisti kyllä miettimään laihdustuskuuria ja kunnon kohotusta. Toisaalta enpä ollut ennen elämässäni näin isolle vuorelle noussutkaan. Ja olihan takana jo toista sataa kilometriä ylämäkeä, joten ei ollut ihan hirmuisesti paukkuja enää irtiottoihin reisissä, happoa sitäkin enemmän. Kyllä arvostus kilpapyöräillijöitä kohtaan kohosi vähintään yhtä jyrkästi kuin tie edessäni kinnatessani kiemurtelevaa vuoristotietä.

Lopulta mäki alkoi taittua ja pyörä tuntui taas etenevän. Sitten vielä kaiken kukkuraksi sohaisin jotenkin silmääni ja piilari meni pois paikoiltaan. Pysähdyin mäen päällä sijaitsevaan hotelliin ottaakseni piilarin pois ja täydentääkseni huvenneet vesivarat. Loppujen lopuksi päätin jäädä tähän neljän tähden Wald Hotelliin, koska kello alkoi olla jo paljon, täältä sai vielä ruokaa, eikä hintakaan ollut sikatörkeä. Vaikka olinkin väsynyt raastavan kiipeämisen jälkeen, oli kyllä voittajafiilis, kun vuori oli valloitettu. 126km ja 1000 nettonousumetriä oli reissun rankin suoritus, mutta myös palkitseva. Voipi olla että Suomen mäet eivät tunnu tämän jälkeen niin raastavilta. Toisaalta kun olen katsonut Garmin dataa, niin Jyvässeudulla mäet ovat lyhyitä mutta niitä on aivan koko ajan. Korkeuskäppyrä on sellaista sahalaitaa jatkuvasti, kun se täällä on tasaisesti nousevaa ja laskevaa tai peräti tasaista. Nousut ja laskut ovat siis todella pitkiä.

Tuossa katselin myös vertailun vuoksi Ruotsin dataa ja se olikin todella yllättävää. Ensimmäinen ajopäivä oli nousumetreiltään tähän mennessä toiseksi rankin, tosin myös laskua on lähes yhtä paljon. Käppyrä on yhtä sahalaitaa ja korkeimmillaan olen käynyt noin 70m. Toisin sanoen Tukholma Nyköping välillä ei tasaista pätkää juuri löytynyt. Ei siis ihme, että se tuntuikin yllättävän raskaalta. Uskomatonta, että vaikkei käynyt sen korkeammalla kertyi tuon reilun puolentoista sadan kilometrin etapilla noin 1300m nousumetriä ja laskua siis myös.

Tämä tällä erää. Nyt palautuspäivä ja sitten Sveitsiä kohti.

14. Etappi 24.6.2009 Saarbücken-Strasbourg 127km 5h25min

Pahoittelen, etten ole saanut kuvia liitetyksi blogiin, koska nettiyhteydet ovat olleet viime päivinä sen verran hitaita, että kuvien liittäminen olisi kestänyt ikuisuuksia. Tekstienkin lähettäminen on hitaanlaista. 27.6. No nyt on taas vähän kuvia!

Ensimmäistä kertaa tällä reissulla renkaani oli tyhjentynyt. Ulkokumista ei löytynyt mitään jälkeä tai kiven- tai lasinsirua, jota olisi voinut epäillä. En tiedä olinko pistänyt liikaa painetta edellisenä iltana ja siksi kumi olisi puhjennut vai oliko renkaaseen ujuttaunut sittenkin pieni terävä kivi, joka olisi aiheuttanut rengasrikon. Joka tapauksessa aamu meni renkaan vaihdossa.

Keli oli mitä mainioin, vaikkakin melko tuulinen. Lämpöä noin 25°C ja aurinko porotti täydeltä terältä, eli vissiin sellainen suomalainen kesäsää juuri nyt. Aurinkorasvat tuli todella tarpeeseen. Pienen hetken oli hankaluuksia löytää oikea tie Saarbrückenistä pois, koska Garminin ja kartan tienumerot ja paikkakuntien nimetä eivät oikein täsmänneet. En tiedä mikä siinä oli, mutta kun skaalasi tarpeeksi isoksi alkoi löytyä yhteneviä "maamerkkejä". Schengenin sopimus oli läsnä voimakkaasti rajanylitysmuodollisuuksissa: ajelin vain sillan yli ja kyltissä luki Sarreguamines, siinä se. Ranskaan saapumisen huomasi vain liikennevalojen muuttumisesta, tienviitoista ja autojen rekisterikilvistä. Ihan vahingossa voi joutua vieraalle maalle täällä.

Maasto oli jälleen sopivan haastavaa, eli pitkiä mäkiä riitti. Pisin taisi olla vajaa kymmenen kilometrin pätkä, jossa välillä oli tasaisempi palauttavia osuuksia ja lyhyitä laskuja. Joka tapauksessa noin ihan mojova kiipeilysessio päivän alkuun. Toinen mahdollisuus olisi jälleen ollut seurailla jokivartta, mutta mäkiä ja vuoria olen tänne tullut hakemaan ja kyllä näkymät ovat aina hienot huipulta. Samoin palauttavat kilometrien laskut ovat mukavia. Kun on posotellut 1omin 50-60km/h tuntuu tasaisella kolmenkympin köröttely verraten hitaalta! Vauhtisokeutta.

Tämä reittivalinta todella kannatti. Tapasin nimittäin paikallisen pyöräilyseuran porukkalenkille. Suurin osa vajaasta kymmenestä kuskista oli 50-60v ukkoja ja pari nuorempaa kaveria. Vaikka minä en osaa ranskaa eivätkä nämä saksan ja ranskan sekoitusta puhuvat erityisen vahvaa englantia, tulimme hyvin juttuun keskenämme. Yksi miehistä osasi sen verran englantia, että toimi tulkkina. Parasta kuitenkin oli se, että heti saavutettuaan minut alkoi juttelu ja ottivat minut mukaan junaan. Lisäksi olivat menossa samaan suuntaan kuin minä, vaikkakaan eivät aivan Strasbourgiin asti. Todella mukava yllätys. Vauhtikin oli minulle melko sopiva, joten oli todella nautinnollinen pätkä. Pyöräilykulttuuri on Ranskassa tai ainakin tällä alueella aivan eri tasolla kuin Saksan puolella rajaa saati Suomessa. Tööttäilyä kuulin tosin Ranskassa enemmän, mutta se olikin tapa tervehtiä. Hirmu töötötys ja sitten iloinen käden heilaitus perään ja ehkä vähän kannustushuutoja vielä avoimesta ikkunasta. Jopa poliisit morjestelivat iloisesti. Samoin maantiepyöräilijöiden määrä on aivan eri luokkaa kuin missä aiemmin olen liikkunut, kuten myös kalusto. Täällä ajetaan laadukkailla pyörillä ja niitä on paljon, vaikka kaikki pyöräilijät eivät olisikaan ihan kisakunnossa.

Loppumatkan reilut 30km ajelin itsekseni kanavan viertä. Ehkä hiukan tylsä pätkä, mutta suunnistaminen oli ainakin helppoa. Lopulta saavuin Strasbourgiin CS-isäntäni Christopherin luokse, joka on muuten ensi syksynä muuttmassa Suomeen. Oikein mukava kaveri, loisto heppu. Illalla kävimme pyörittelemässä Strasbourgissa pienen turistikierroksen ja sitten olikin aika mennä lepäämään.

Pidän yhden rokulipäivän Strasbourgissa ennen kuin jatkan takaisin Saksaan ja Schwarzwaldin vuorille. Sääennuste näyttää hiukan uhkaavalta loppureissua ajatellen, mutta toivotaan parasta, että Esteri takapuolineen siirtyisi jonnekin muualle.

13. Etappi 23.6.2009 Trier-Saarbrücken 96km 4h01min

Reittivalinta osui jälleen joen seurailun sijaan suorimpaan reittiin, mikä näkyi matkassa mutta tuotti myös matkan tähän menenssä kovimmat nousumetrit. Tuuli tosin oli puolellani ja sää muutenkin, mutta kohtuullisen rankka pätkä tämän päiväinenkin. Tulipahan heti aluksi kivuttua 500m hiukan vajaan kymmenen kilometrin nousun aikana. Schwarzwaldissa odottaa tuplaten tämä, joten tänään oli hyvä testietappi vuoria ajatellen. Rohkaisevaa oli, että kyllä mäet polkemalla vaan nousee. Vauhti ei päätä huimaa, vaikka pumppu hakkaakin, mutta ei nämä vuoret ylitsepääsemättömiä ole. Ehkä Freiburgista lähtevä 20km nousu voi tuntua raskaalta, mutta kyllä minä lähden sen haastamaan perjantaina tai lauantaina.

Molemmat isäntäni Trierissä varoittivat paikallisesta ajokulttuurista, mikä oli täysin aiheellista. Tiet ovat kohtuullisen kapeita, hyvin mutkaisia ja mäkisiä, mutta niillä ajetaan aivan tolkuttoman kovaa. Välillä kuuli mutkissa autonrenkaiden vinkumista, kun Güntherit paineli ohi ja yksikin rekkakuski luki sanomalehteä kaupungin ohi ajaessaan. Onneksi ei sattunut mitään, vaikka koko ajan olin aika varuillani.

Kaksi asiaa ärsyttää Saksassa todella paljon lasinsirut välillä oudosti katoavilla ja taas alkavilla pyöräteillä ja liikennevalojen punaiset aallot. Vaikka täällä on palautuspullojärjestelmä ja myös lasipullot ovat pantillisia, lasimurskaa on ollut aivan koko ajan. Sydän syrjällään saa toivoa renkaiden kestävän tämän rääkin. Mikä näitä sakuja vaivaa? Liikennemäärät taitavat olla sen verran suuria, että liikennevalosuunnittelijalle vihreän aallon luominen on mahdottomuus tai muuten sivukaduilta tulevat eivät ikinä pääsisi liikennevirtaan. Kuitenkin se ärsyttää, kun kerää neljät perättäiset punaiset valot. Ja siis myös autot keräsivät ne, koska menimme koko sakki samaa vauhtia.

Lopulta pääsin Saarbrückeniin ja kun CS-hostini ei ollut vastannut viesteihini, päätin etsiä Jugendherbergen. Siinä ystävällisestä saksalaispyöräilijäkäppänästä oli korvaamaton apu. Pyyteettä mies opasti minut perille kysyen välillä tietä ohikulkijalta. Siinä sitten höpöttelimme saksan ja englannin sekamelskaa, koska minun saksani oli lähes yhtä huono kuin miehen englanti. Juttua saatiin aikaiseksi kuitenkin.

Seuraavaksi Ranskaan!

12. Etappi 21.6.2009 Alf-Trier 72km 3h15min

Päätin lähteä kipuamaan mäkien kautta joen varren sijaan, jolloin matka oli luonnollisesti lyhyempi, mutta maastollisesti astetta haastavampi. Ihan hyvä päätös. Tulipahan nähtyä sunnuntainen traktorivaellus ja hieno näköala yli maalaismaiseman. Nousut olivat edelleen reippaita, mutta vastaavasti myös laskut maistuivat mukavilta.

Sää oli melko mukava, vaikka tuuli olikin kohtalainen ja vastainen, mutta pientä kuuroa lukuun ottamatta pääsin Trieriin asti kuivana. Mutta sitte aivan Hansin (Sohvasurfailumajoittajani) asunnon kulmilla alkoi raju ukkoskuuro ja kastuin perin pohjin. Onneksi ehdin porttikonkiin suojaamaan repun vedin takin päälle, mutta vaatteet olivat jo märät. Reppu sisältöineen ei ehtinyt kastua pahoin.

Hansin luona paljastui CouchSurfingin karu totuus, eli mitä tahansa saattaa tulla eteen, ikinä ei voi tietää. Kaveri oli oikein mukava ja keskustelusta nautin todella paljon kuten myös ruoasta. Mutta kaksi asiaa ei oikein natsannut: tupakointi sisällä ja kissat! Inhoan molempia ja nyt sitten asustelin molempien kanssa. No kaikkea oppii sietämään, mutta tupakanhajuiset vaatteet oikein innostaneet. Joka tapauksessa ilta meni mukavasti ja yökin. Päätin tosin seuraavaksi yöksi mennä toisen surfaajan hostattavaksi. Vaikka siisteyskäsitykseni ei yllä pedantin tasolle lähellekään, oli Hans kämppiksineen minunkin mittapuulla erittäin epäsiisti! Mutta tosiaan keskustelu oli koko ajan varsin mielenkiintoista.

Trierissä vietin yhden vapaapäivän kierrelle taas turistin lailla nähtävyyksiä ja mielenkiintoisia paikkoja. Tämä on Saksan vanhin kaupunki, joten historian siipien havinaa oli kuultavissa ja nähtävissä mm. Rooman valtakunnan ajan kaupungin portissa, ensimmäisen vuosisadan basilikassa, kaksitornisessa tuomiokirkossa (jonka toinen torni on toista matalampi, koska piispalla ei ollut varaa nokittaa kaupunkilaisten kirkon tornin korotukselle kuin toisen tornin verran), vanha juutalaiskortteli jne. Hans myös käytti minua ystävänsä talon katolla, josta oli hienot näkymät yli kaupungin. Tämä oli luonnollisesti hiukan epäturistimainen näkymä Trieriin. Ensimmäistä kertaa kuulin kadulla suomea (pl. tietysti suomalaiset majapaikat), mikä oli yllättävää että juuri Trierissä. Toinen Yöpaikka olikin sitten oikein mukava. Nuori pari Jenny ja Tobias koirineen.

11. Etappi 20.6. Koblenz-Alf 81km 3h20min

Voi juhannusta viettää varmaan pöllömminkin kuin kruisailemalla Moselin laaksoa fillarilla. Oikein kaunis päivä pyörämatkailuun, vaikka tuuli oli selkeästi vastainen ja tummia pilviä roikkui uhkaavasti koko matkan ajan laaksoa reunustavien mäkien huippujen takana. Muutaman kerran pilvet antoivatkin pikkukuuron, mutta ei mitään Ruotsiin verrattavaa.

Tämä on Saksan viinialuetta ja koko reitin ajan jyrkät rinteet olivatkin täynnä viiniviljelmiä, siis aivan joka puolella oli viljelmiä. En ryhtynyt maistajaisiin, koska sateen uhka piti vautia yllä. Maisemat olivat kuitenkin aivan upeat. Tämän takia oli jälleen kerran mielekästä pyöritellä reilun tuhannen kilometrin siirtymätaival. Tie mutkitteli joen mukana, ja välillä olikin jännä tunne, että kivasti se tuuli kääntyilee, mutta ei. Tuuli puhalteli lounaasta koko ajan, mutta tie meni aika ajoin koilliseen.

Pyörämatkailijoita oli tällä etapilla pilvin pimein. Lauantaipäivä oli saanut sakut liikkeelle, varsinkin jo keski-iän ylittäneet pariskunnat. Niitä oli nimittäin liikkeellä todella paljon kaikkine retkivermeineen karttoineen. Myös muutama eläkeläisjoukko mummis-pyörillä oli liikkeellä. Kalustona yleisimmin oli retkipyörä/hybridi, jossa oli sellainen jännä perhostanko. Niitä täkäläiset näyttävät suosivan. Pyörätie oli välillä vain leveä piennar tien toisessa laidassa, mutta hyväpintainen ja johdonmukainen. Tietysti joki ja mäet rajasivat harharetkien mahdollisuutta.

Lopulta saavuin Alf-nimiseen kylään, jossa oli päätöksenteon hetki: jatkaako jokivartta kohti Trieriä vai lähteäkö hiukan lyhyempää reittiä kipuamaan mäkiä. Lopulta päätin jäädä Alfiin yöksi, koska takana oli jo 80km ja reilut 3h vastatuuleen kinnaamista ja olin päättänyt lyhentää päivämatkoja. Nyt tuntui mukavalta lopettaa tältä päivältä. Turisti-infosta kävin kyselemässä edullista majoitusta ja sainkin vinkin Zimmer Frei -tyyppisestä majatalon vierashuonemajoituksesta. Sinne siis. Se oli melkein tavallinen perhe ja talo, jossa muutamia vierashuoneita vuokrattiin turisteille ja emäntä valmisti aamiaisen. Sopuhintaan oikein kelvollista asumista. Hyvä kokemus. Välittömästi suihkun ja venyttelyjen jälkeen ajattelin lähteä kiertelemään fillarilla seutukuntaa, kun aikaa pimeän tuloonkin oli vielä oikein mukavasti, mutta sitten se sade ihan oikeasti tuli, joten jouduin tyytymään jalkapatikkaan ravintolaan. Söin lasagnea ja iltapalaksi tilasin vielä pizzan mukaani. Uni tuli aikaisin ja maistui, samoin aamiainen. Kuvia lisään hiukan myöhemmin.

10. Etappi 19.6.2009 Bergisch Gladbach-Koblenz 107km 5h05min

Lepopäivät Bergisch Gladbachissa tulivat tarpeeseen. Bremen-Münster ja Münster-Bergisch Gladbach olivat turhan rankkoja etappeja tämän tyyppisellä matkalla. Toisaalta tajusin, että kun mittarissa oli jo noin 1250km, olen ajanut jo suurinpiirtein 2/3 matkasta! Aikaa on hujahtanut vajaa kaksi viikkoa ja vielä on lähes toinen mokoma edessä. Toisin sanoen tästä eteen päin ehtii nautiskella ja ajella maltillisia päivämatkoja ihan oikeasti sekä viettää vapaapäiviäkin.

Vietin yhden ylimääräisen vapaapäivän ja kävin Kölnissä. Oikein tyypillinen turistivaeltelu, vaikkakin pyörällä, mutta kävin tuomiokirkkoa ihastelemassa, saksalais-roomalaisessa museossa ja vanhassa kaupungissa sekä jäätelöllä italialaisessa jäätelöbaarissa. Oikein mukava päivä ja pyörän mittariinkin tuli noin 45km. Harmillisesti kamerasta loppui juuri akku Kölnissä, joten kuvia en saanut ainuttakaan. Olin suunnitellut lataavani kameran akun seuraavana yönä, mutta se ei kestänytkään pidempään. Harmi kun akun varoitusvalo ei ilmoita aiemmin akun hiipumisesta.

Sain lisäksi varattua lennot. Kotiinpaluu on 1.7.2009 Zürichistä. Matkasuunnitelma sai taas uuden, vaikkakin jo kerran suunnitellun käänteen, kun lento varmistui. Nyt olen Koblenzissa ja tästä jatkan suunnitellusti Moselin laaksoa ja sitten Saarbrückeniin, Strasbourgiin, Freiburgiin ja lopulta Zürichiin. Ihan mukava reitti tästäkin lopulta muodostui, vaikka polvi meinasikin kaataa koko homman. Tällä reissulla en lähde vielä ylittämään Alppeja, mutta onhan tuossa välillä sentään Schwarzwald, jotta pääsee edes vähän vuorien makuun. Ensi kesänä voi sitten lähteä kiipeämään Alppeja, mutta menköön tämä ensimmäinen reissu näin. Loppujen lopuksi ei tuo Tukholma-Zürichkään huonolta kuulosta.

Sitten varsinaiseen etappiin. Jos parilla aiemmalla etapilla on tullut muutamia lisälenkkejä huolettoman suunnistamisen vuoksi, tänään ajattelin suunnistaa mahdollisimman tarkkaan ja suoraan. Tiekartassani ei valitettavasti näy kaikkein pienimpiä, pyöräilylle otollisia, teitä, joten päätin antaa navigaattorille mahdollisuuden todistaa kykynsä. Garmin todella löytää pienimmätkin urat sen voi todeta! Itsepähän suunnistin, mutta kyllä tuli eteen niin hienoja reittejä, ettei ilman navigaattoria olisi löytänyt niitä millään. Pikku oikopolku Siegburgin lähellä näytti lupaavalta pikkutieltä, varsinkin kun risteyksessä oli pyöräilyreitin viitta, mutta tämä ura osoittautui pieneksi metsäautotieksi/ratsastusuraksi. Cyclocrossarille tai maasturille aivan ihanteellista maastoa, mutta maantiepyörälle vähintäänkin haastavaa. Tosin Rossano osoitti maastoetenemiskykynsä, joten voi maantiepyörälläkin ihan hyvin painella singletrackia! Toinen vastaava oli keskellä maaseutua, jossa pienen kylän jälkeen tie muuttui kiviseksi kärrypoluksi. Matkalla oli kyllä päättyvän tien merkki, mutta uskoin navigaattoria, joka yksiselitteisesti osoitti, että kylästä johtaa ura sopivalle tielle. No se olikin aika hankala pätkä maantiepyörälle, mutta olisi ollut jälleen aivan mahtava maasturilla! Jyrkkä alamäki lehtien liukastamalla pehmeällä mutta kivikkoisella uralla oli ehkä rankin lasku koko reissulla. Vaivalla hankittu potentiaalienergia hukkui jarruttamiseen kun laskeuduin parisen sataa metriä alaspäin hienolta mäeltä joen varteen. Olipahan seikkailu, joka ei olisi ollut mahdollista ilman navigaattoria.

Muuten maisemat alkavat olla komean mäkisiä ja ensimmäinen serpentiininousukin tuli eteen. Oikeastaan sellainen serpentiini nousu on mukavampi kuin suora, koska silloin nousun jyrkkyys ei ole niin valtaisa ja sellaista 4-5% nousua jaksaa kyllä kinnata pitkäänkin hyvällä pyörityksellä, mutta jyrkkien 8-12% nousujen kanssa joutuu käyttämään turhan paljon voimaa ja sitten väsyy helposti. Myös iso tavaramäärä tuottaa pientä lisävaatuvuutta nousuihin. Maisemat ovat komeita ja keli oli tänään ihanteellinen pyöräilyyn, oikeastaan ensimmäisen kerran koko reissulla. Puolipilvista n. +20°C, kuivaa ja vieno myötätuuli. Ei voisi keli enää paljon parantua. Kerrankin näin! Kyllä tätä onkin odotettu jo pari viikkoa.

Tänään lopullinen matka oli maltillinen 107km ja aikaa kului 5h, joten nyt jäi paukkuja vielä varastoon. Tällainen päivämatka tuntuu oikein hyvältä, vaikka maasto olisikin mäkistä. Sain majapaikan Couch Surfungin kautta yliopiston tutkija/opettaja-Johanneksen luota ja tämä olikin ensimmäinen CS-kokemus minulle. Aika hassua menne aivan vieraan ihmisen luokse, mutta siinähän sitä tutustuu. Veikeä nörtti tämä Johannes. Rakentaa mm. opiskelijoidensa kanssa pelastusrobottia!

Nyt sitten jokivartta pitkin etelään.

9. Etappi 15.6.2009 Münster-Bergisch Gladbach 158km 7h15min

Toinen todella rankka päivä. Jotenkin ironista, että olen polkenut yhdeksän päivää ja täysin sateettomia päiviä on ollut huimat kolme! Tosin tämäkin päivä alkoi ihanan aurinkoisena, kuivana ja lämpimänä. Mukava alkumatka kuitenkin taittui neljän tunnin ajon jälkeen haastavaksi sateen ja aikamoisten nousujen takia. Huomasin myös takarenkaani vetelevän viemeisiään, mutta pelon sekaisin tuntein oli pakko jatkaa, koska soveliasta pyöräliikettä ei eteen osunut. Onneksi rengas kesti, vaikka se olisi voinut hajota milloin vain, kaivelin siitä pikkukiviä ja lasinsiruja puolen tusinaa perillä. Sekin on muuten kummallinen saksalainen ilmiö, että nämä rikkovat hirveästi ilmeisesti lasipulloja ja sitten niitä siruja on ihan joka paikassa: pyörätiellä, kävelykadulla, mukulakivien välissä...

Alkutaival sujui mukavan vauhdikkaasti, koska halusin päästä mahdollisimman pitkälle ennen luvattua sadetta ja ajoinkin aika kovaa, jota eräs paikallinen lenkkipyöräilijä päivitteli pysähtyessämme tietyöntakia. Myös Ruhrin ruuhka-Saksan läpi painelin melkoista kyytiä, koska pääasiassa piti ajelle autojen seassa ja siellä oli pakko pitää 30-40km/h vauhtia. Sellainen käsite kuin punainen aalto kävi kovin tutuksi kaupungeissa ajellessa. En tiedä mikä tätä liikennesuunnittelua ohjaa, mutta lähes joka toisissa valoissa liikennevirta joutui pysähtymään. Sama ilmiö oli niin Hampurissa, Bremenissä kuin Münsterissäkin. Toisaalta liikenteen määrä täällä on aivan huikeasti suurempi. Suomessa ja Ruotsissa on todella rauhallinen liikenne, kun vertaa sitä täkäläiseen. Autoja riittää ja riittää, jopa aivan pienillä teillä, jotka pohjois-Saksassa olivat lähes tyhjiä. Inhottavana erikoisuutena myös rekat ajelivat näitä pieniä ja kepeita maalaisteitä. Ihmettlin sitä, mutta Ami sivisti minua, että mahdollisesti nuukat kuljetusyrittäjät säästävät näin moottoritiemaksuja!

Mukavia kahviloita ja levähdyspaikkoja löytyi muutamia ja tankissa riitti näin energiaa, mutta lounaspaikan etsiminen olikin yllättävän hankalaa. Pienehkö Wittenin teollisuuskaupunki Bochumin (ajoin muuten ajankohtaisten Opelin Bochumin tehtaiden ohi!) ja Dortmundin välissä sattui juuri sopivasti kohdalle, mutta sieltä ei tahtonut löytyä ravintolaa millään. Mäkki kyllä löytyi ja muutama hikinen pubi ja tolkuttoman monta apteekkia, mutta ei kivaa pientä ravintolaa. Lopulta kiinalainen ravintola sai kelvata energiavarastojen täydentämiseen.

Sitten Günther oli päättänyt vetää ässän hihasta väsyneen pyörämatkailijan riemuksi ja vetänyt tien alta pois. Tietyö aiheutti parin kolmen kilometrin patikkaretken keskellä sateista maaseutua, koska tie oli myllätty ja isoa sepeliä. Kiertotie oli kyllä merakattu kilometri ennen varsinaista työmaata, mutta ajattelin, ettei siellä mitään niin pahaa voi olla, etteikö pyörällä läpi pääsisi. No, kyllä siellä oli! Toisaalta 1okm lisälenkkikään ei hirmuisesti innostanut, joten mutakävely toi pientä vaihtelua kampien pyörittämiseen. Ei erityisen mieltä ylentävää tuolloin, mutta näin jälkikäteen mukava muisto ja selviytymiskokemus!

Maisemat olivat Bergisch Gladbacia lähestyttäessä todella kauniit, mutta niistä nauttiminen jäi puolinaiseksi armottaman väsymyksen ja vesisateen takia. Samoin niitä odottoamiani mäkiä alkoi ilmestyä. JEE! Tosin edellispäivän rankka taival ja aamupäivän vauhdikas ajo läpi Ruhrin ruuhkien oli rokottanut voimia, joten ihan täysillä ei rankoista nousuista osannut nautiskella. Ei nämäkään mäet vielä mitään vuoria ole, mutta kuitenkin vertailun vuoksi Suomessa tämän päivän nousu olisi tarkoittanut Levi-tunturin huipulle nousemista.

Viimekilometrien suunnistus väsyneenä tuotti muutaman hölmön mutkan, mutta lopulta pääsin kuin pääsinkin Hussoille suihkuun ja lepäämään. Nyt pari päivää täyttä lepoa ja matkan jatkon suunnittelua. Kolme vaihtoehtoa: kotiin, Brysseliin tai Zürichiin. Kahdessa jälkimmäisessä tapauksessa lähden joka tapauksessa etelään Moselin laaksoon, mutta Trierissä pitää sitten kääntyä joko länteen tai kaakkoon. Katsotaan.

8. Etappi 14.6.2009 Bremen-Münster 194km 8h20min

Olipahan päivä! Tähän mennessä selkeästi rankin päivä, mutta olipahan pitkäkin. Turhan pitkä. Nyt alkaa näkyä fillarimatkailun suurpiirteisyys tai suunnistuksen tarkkuus. Olisi pitänyt noudattaa tosi tarkasti nettisuunnitelman reititystä, jotta lisäkilometreiltä olisi välttynyt. Nyt liikakilometrejä suunniteltuun verrattuna kertyi yli 20km. Mutta eipähän siinä mitään, varsin antoisa, vaikkakin pitkä päivä.

Aamulla kävin vielä Bremenin keskustassa katsastamassa mestat ja tuossa vieressä kuvassa Bremenin soittoniekat ja soittoniekka-velomies. Oli mukavan rauhallista ajella sunnuntaiaamun rauhassa kaupungin läpi ja etsiä oikea tie Münsteriin.

Koko ajan oli pieni sateen uhka ja välillä se realisoitui pienenä kuurona, mutta niin pienenä, etten jaksanut kaivaa sadekamppeita esille. Kovempi kuuro sattui onneksi juuri lounastauon kohdalle Barnstorfissa. Olin tilaamassa schnitzeliäni, kun alkoi ropista ja kovaa. Tällä reissulla ei ole ollut oikein onnea sateen kanssa, mutta tänään oli pieni tuurin nokarekin tarjolla. Ajattelin ennen reissua syödä lounaaksi pääasiassa pastaa tai muuta hiilaripitoista, mutta Saksasta onkin yllättävän hankala löytää pastapaikkaa. Täällä rakastetaan schnitzeleitä ja uppopaistettuja perunapalleroita, joita Lidl taitaa myydä Suomessa.

Matkalla pysähdyin mm. Wildeshausenissa jäätelöbaarissa kahvilla ja aivan loistavalla italaistyyppisellä herkulla. Näitä jätskimestoja on lähes joka pikkukaupungissa samoin kuin konditorioita. Retkeilijän piristyksiä, ehdottomasti. Viimeksi Musican kanssa Saksassa syksyllä 2003 kaikki italialaiset olivat talvea karussa tai ainakin kioskit olivat kiinni. Tällä kertaa jäätelön ystävää on onnistanut.

Pohjois-Saksa on todella lättänä, aivan kuin Pohjanmaa Suomessa, peltoja on paljon ja niitä tuulimyllyjä. Ensimmäiset mäet tulivat hieman ennen Osnabrückiä ja sen jälkeen toinen. Sain hiukan esimakua, mitä on tuleva, vaikka nämä olivatkin vain parin sadan metrin töntäreitä. Ylämäkeä riitti kuitenkin useampi kilometri ja sitten puolestaan mukava palauttava lasku. Takana ovat ne kumpuilevat Suomen ja Ruotsin ylämäki-alamäki-ylämäki-alamäki -seikkailut. Täällä kun tulee mäki/vuori se on iso ja pitkä. Sitten jakuu taas tasainen jurnutus.

Ensimmäinen kuva autobahnasta Bremenissä ja sitten Münsterin lähellä.

Autobahnaa olisi Münsteriin vain 166km, eli puolisen toista tuntia. Pyörällä 194km ja reilut kahdeksan tuntia. Kannattaako pyörämatkailu? Väsynyt mies näyttää tältä ja perille päästyään suihkun sekä ruoan jälkeen vieläpä tyytyväinen päivän rypistykseen.

Lopulta pääsin Michin luokse Münsteriin ja sain ruokaa. Kylllä maistui. Michi näytti vielä iltasella kaupunkia ja taas kerran ostin italialaista jätskiä.MMm! Viimeisen kympin tulin kyllä mekoista haipakkaa läpi Münsterin. En tiedä keskarista, mutta kyllä pyörän saa liikkumaan 35-40km/h kamojenkin kanssa ja 8h rasituksen jälkeenkin. Jatkossa ei kyllä näin pitkiä päiviä haluaisi ajella.

7. Etappi 13.6.2009 Bad Oldesloe-Bremen 152km 6h45min

Varmasti selkeään suunnistamiseen vaikuttaa muuten se, että täällä on kyliä kylien perään. Lähes autobahnojen betoniseinien ja oikealle osoittavien Ausfartien veroinen toistuvuus oli myös maaseututiellä: Peltoja, joiden keskellä tuulimylly rypäs, punatiilistä rakennettuista jyrkkäkattoisista taloista muodostunut kylä, jonka keskellä kirkko -tyyppyninen näky kertautui todella monta kertaa tämän päivän puolentoista sadan kilometrin rypistyksen aikana.

Keli oli aurinkoinen ja hyvin tuulinen, mutta ei kovin lämmin. Tuuli oli aika lailla suoraan lännestä, eli matkasuuntaani nähden välillä vastainen, välillä sivusta. Josku tuuli kääntyi jopa hiukan myötäiseksi, mitä en pannut pahakseni ollenkaan. Kyllä muuten huomaa sen kun tuuli kääntyi, pyörä alkoi kulkea kuin itsestään verrattuna siihen, kun vastatuuleen oli nyhrännyt. pohjois-Saksa on todella lättänä, ei ollut siis paljon mäkiä, mutta vastatuuli toimi kivana ylämäkisimulaattorina.

Hampuri oli helpommin läpiajettava suurkaupunki kuin oletin, mutta kyllä siellä silti tuhraantui tovi jos toinenkin. Ongelmaksi muodostui Elben ylittäminen, joka lpulta hoitui miellyttävästi jokilaivalla. Mukava kruisailu keskelle ajopäivää joella. Sillat ja tunnelit eivät oikein sattuneet reitilleni ja nekin, jotka sattuivat, olivat vain autoille. Hampurissa sain pyörääni uuden eturenkaan pahoin kuluneen vanhan tilalle ja täydensin myös eväsvarastoani. Törmäsin lisäksi mielenkiintoiseen konseptiin nimittäin kahvilan ja pyöräliikkeen sekoitukseen, mikä miellytti allekirjoittaneen mieltä mukavasti. Ei vaan taida olla peukkuasemaketjun kanssa yhtä kannattva ainakaan Suomessa tällainen konsepti. Siinä oli siis kaksi kaverusta, joista toinen oli pyörämekaanikko ja toinen kahvilanpitäjä. En tiedä, miten se kannattaa, mutta laatukamaa oli ainakin pyörätarvikehyllyssä ja pari Cervélon runkoakin.

Matka Bremeniin oli pitkä, mutta eteni vääjäämättä. Samanlaisia kyliä peltojen välissä. Kyllä muuten huomaa, että asukastiheys ei ole enää pohjoismaisissa lukemissa. Kyliä on vähän väliä. Pieni suunnistuskämmikin sattui hyvistä opasteista huolimatta, mutta en voinut huomata Fritzin asentamaa hienoa kylttyä puun lehvästön takaa! Joka tapauksessa matka sujui vastatuulta selättäessä ja yöpaikkaa jännätessä. Yritin ensimmäistä kertaa CouchSurfing kautta hommata yösijaa, mutta tarjoaja toisensa jälkeen joitui valitettavasti kieltäytymään. Ajattelin, että kyllähän Bremenin kokoisessa kaupungista nyt aina hotelli löytyy. Mutta mutta. Eipä ollutkaan niin simppeli homma. Ensimmäisessä ilmoitti respatäti, että täyttä on, mutta ystävällisesti antoi muutaman hotellin ja hostellin osoitteet ja jopa soitti ja kysyi oliko tilaa. Lopulta sain viimeisen huoneen City Hotellista. Hyvä mäihä kävi. Eipä olisi voinut uskoa, että tähän aikaan vuodesta voi olla ruuhkaa hotelleissa.

Illalla kävin kiertelemässä kaupungilla ja syömässä hienossa kahvilassa. Siellä kuulin tuttua kieltä, eli suomea! Lahden Ammattikorkeakoulun sakkia oli kevätmatkalla. Höpistiin siinä sitä sun tätä. Olivat kovasti kiinnostuneita reissustani niin kuin yllättävän moni ihminen. Ainakin tällainen matkailutapa auttaa keskustelun alkuun varsin herkästi. Oli mukava höpötellä suomalaisten kanssa kuorolaulusta, musiikista ja oppilaitosorganisaation problematiikasta. Huomenna taas raskas rypistys Münsteriin, jossa onneksi pääsen Michin luokse. Kiitos vaan Tanjalle avusta.

6. Etappi 12.6.2009 Lund-Bad Oldesloe 45km 2h11min

Pari päivää Lundissa olivat aivan loistavia Ari ja Eve pitivät todella miestä oivallisesti vieraana. Jäin kiitollisuuden velkaa ja paljon! Lund on kaunis yliopistokaupunki, jonka pienet kujat ja vanhat talot kyllä viehättävät. Tunnelma on muutenkin turvallinen ja leppoisa, sellainen Skånelainen. Tällaista kai ruotsalaisessa kansan kodissa todella on. Käytiin Arin kanssa myös Malmössä, mutta ei se kyllä Lundille vetänyt vertoja. Tänne voisi jopa harkita muuttavansa! Pendelöinti muuten hoituu Lundin ja Malmön/Kööpenhaminan välillä todella mallikelpoisesti. Niin bussit kuin junatkin ovat hyvin siistejä ja uusia sekä kulkevat nopeasti ja sujuvasti. Isot pyöräparkit on rakennettu asemien lähettetyville, mikä helpottaa asemalle kulkemista. Omalla autolla ei kannata todellakaan lähteä jonottamaan moottoritien ruuhkiin. Tästä voi ottaa mallia Suomeenkin.

Se piti vielä mainita ruotsalaisesta liikennekulttuurista, että on täkäläiset ovat kehitelleet mitä kummalisimpia liikenne-esteitä: on shikaaneja, jotka innostavat kokeilemaan vauhdilla auton ohjauksen nopeutta, suomestakin tuttuja mutta paljon kapenevia ohituskaistoja ja kaiken huippuna taajamiin tultaessa kaksi kaistaa kaventuu yhden kaistan suppiloksi välillä! Kai näillä saadaan vauhteja alemmas, mutta kyllä tuntui varsinkin kavennus idioottimaiselta. Toinen juttu on näiden hauskat parittomat nopeusrajoitukset, joista harmikseen ruotsalaiset ovat luopumassa tästä vuodesta alkaen. Vaikka täällä ajetaan rauhallisesti, turvaväli tuntuu olevan täysin vieras käsite. Normaali näky on sellainen perse perseessä kulkeva 70km/h -juna. Ihme ettei peräänajojot ole yleisempiä.

Sateisena aamuna Ari lähti onneksi heittämään minut Trelleborgiin, josta Nils Holgersson niminen laiva kuljetti Travemündeen. Sade oli sellaista sumutuspullosta lähtevää pientä merellistä tihkua, joka kuitenkin kasteli kunnolla. Laivamatka sujui leppoisasti torkkuen ja syöden, eipä siinä sen kummalisempaa. NH oli Travemündessä vasta 18.30, joten mitään kovinkaan pitkää pyöräilytaivalta ei voinut harkitakaan. Toisaalta olihan matka edennytkin moottorivoimin sujatkaasti satoja kilometrejä. Päätin kuitenkin varata hotellin Lübeckin ja Hampurin puolivälistä Bad Oldesloesta, jonne oli noin 45km. Sinne sitten eikun polkemaan, jahka pääsin laivasta rekkojen rinnalta.

Saksassa oli onneksi kuivaa, vaikkakin tuulista. Ajattelin ennen reissuun lähtöä, että vastatuuli olisi se pahin vihollinen, mutta tämän päivän vastatuulipätkän perusteella kyllä jäätävä vesisade vie inhottavuudessa voiton. Kokomatka puhalsi vajaan 10m/s vastatuuli, mutta ilta oli kauniin aurinkoinen ja matkan teko läpi pelto- ja tuulimyllymaisemien sujui miellyttävästi. Ruotsin kylmyyden ja sateen jälkeen pyörämatkailusta alkoi jopa nauttia. Lopulta hotelli löytyi helposti ja respan mies oli kovasti kiinnostunut matkastani ja auliisti jakoikin reittivinkkejä seuraaville päiville.


Täällä Saksassa liikennesuunnittelu on selkeästi paremmalla tolalla kuin pohjolassa. Pyörätiet, vaikka ovatkin kapeita ja välillä varsin huonokuntoisia, kulkevat aivan tienvieressä eivät jossain pusikossa niin kuin monesti Suomessa. Samoin opasteet ovat mallikelpoisesti suunniteltu. Ei tullut missään vaiheessa sellaista vaihetta, että mihinkäs nyt pitäis menne? Ainoa poikkeus oli Lübeckin lähellä, jossa pyörätie päättyi bussipysäkille ja tie jatkui moottoriliikennetienä joen yli. Mitenkäs tästä olisi pitänyt jatkaa? Lukiolaispoika Johannes onneksi sivisti fillarimatkailijaa. Joen yli pääsee erikseen fillaroitsijoita kuljettavalla bussilla! Siis vai mitä? Kyllä bussi kuljetus joen yli. Sitten jatkoin Johanneksen kanssa Lübeckiin asti ja siitä Bad Oldesloen omillani.

5. Etappi 9.6.2009 Älmhult-Lund 143km, 6h08min

Kelien puolesta eilisen vastakohta, eli aamu oli ensimmäistä kertaa melkein lämmin ja aurinko paistoi ja tuuli oli vieno. Vajaan kolmen tunnin ajon jälkeen alkoi sataa ja mitä lähemmäs Lundia pääsin sitä enemmän satoi ja tuuli. Tuuli oli pääasiassa sivumyötäinen, mutta jossain vaiheessa jouduin keskelle pyöräilijän painajaista: vilkasliikenteinen tie, rankka sade, hivuttava ylämäki sekä puuskittainen ja navakka vastatuuli. Sillä hetkellä todella mietti, miksi ihmeessä on juuri nyt tässä, eikä kotona Suomessa sohvalla lämpimässä ja kuivassa. Tässä vaiheessa matkanteosta ei nauttinut pätkääkään, mutta perille pääsystä sitäkin enemmän.

Lundissa pääsin sattumalta Tukholman laivalla tapaamani Sinuhesta tutun Arin ja vaimonsa Even luokse yöksi. Aivan mahtavasti spontaanilla tavalla järjestyi tämäkin paikka silloin laivalla. Jos olin eilen puhki ja märkä, niin olin tänäänkin. Suihku ja ruoka maistuivat!

Matka oli sinänsä oikein hieno, koska maisemat ja tiet olivat mukavia ajella, eikä pieni sade aluksi haitannut, mutta heti kun se alkoi tulla kengistä läpi, alkoi tuskien taival. Äkki päätä en keksi inhottavampaa kuin jalkojen totaalinen kastuminen.

Lund on aivan valtavan viehättävä vanha kaupunki. Voisin muuttaa tänne asumaan. Täällä on vanhoja taloja ja tietysti yliopisto, hyviä kahviloita ja mainio pyöräliikekin! Pikkukaupungin leppoisa ja turvallinen tunnelma, mutta lyhyt matka metropoleihin Malmöön ja Kööpenhaminaan. Aivan unelmamesta.

Täällä menee nyt sitten pari päivää levätessä ja reilun 700km pyöräilyn rasituksista toipuessa. Hauskaa on myös se, että Arin vaimo Eve työskentelee Lundin yliopistolla tutkijana ja on väitellyt polven vammoista ja on sairaalafyysikkona ortopedian alan tutkimusryhmässä.

Ajattelin muuttaa ehkä hiukan suunnitelmia. Laivalla voisi mennä suoraan yli Trelleborgista Travemündeen, eikä Tanskan kautta. Toinen muutos on, etten menisikään Alppien yli Milanoon vaan tyytyisin Saksaan ja Luxemburgiin ja Belgiaan. Kovasti kehuttu Moselin laakso voisi olla hyvä suunta ja siitä Luxemburgin kautta Brysseliin. Katsotaan nyt sitten ohjaustanko näytää seuraavina päivinä.

http://maps.google.fi/maps?f=d&source=s_d&saddr=Travemunde&daddr=Hampuri,+Saksa+to:Bremen,+Saksa+to:M%C3%BCnster,+Saksa+to:Bergisch+Gladbach,+Saksa+to:K52%2FKrufter+Weg+to:Trier+to:Bastogne,+Belgia+to:Liege+to:Bryssel,+Belgia&hl=fi&geocode=%3B%3B%3B%3B%3BFfJQAAMd6rhwAA%3B%3B%3B%3B&mra=ls&dirflg=w&sll=49.739569,5.983429&sspn=0.434879,1.235962&ie=UTF8&ll=50.422519,7.086182&spn=3.430051,9.887695&z=7

4. Etappi 8.6.2009 Pauliström-Älmhult 162km, 6h30min

Ihana sadepäivä! Johan tässä olikin ollut lähes kuivaa kaksi ajopäivää. Smålanti on myös todella mäkistä. Haastavin mäki oli melkein heti alkumatkasta ehkä noin 4-5km mittainen, jossa jyrkimmät kohdat olivat hurjat 18%. Enpä muista Suomessa maantiellä noin jyrkkiä lukemia nähneeni. Joka tapauksessa Marianin neuvoma reitti ruotsalaisen maalaismaiseman halki pikkuruisia teitä myöten oli sateesta huolimatta upea. Mutkittelevaa ja mäkistä puolitoistakaistaista hyväpintaista asfalttitietä oli nautinto ajella.

Päivän mittaan sade yltyi ja muuten hyvä sadevarustukseni toimi loistavasti, mutta kengänsuojat alkoivat päästää vettä läpi, joten jalat kastuivat. Se on kyllä inhottavimpia asioita, joita tiedän. Vielä kun lämpötila oli hädin tuskin kymmentä astetta, alkoi vilu hiipiä kuoritakin alle. Ramkvillan pikkukylässä pysähdyin pitämään sadetta ja syömään ehtaa ruotsalaista pyttipannua. Lämmin ja ruoka tekivät ehdottomasti terää.

Rottnessa pysähdyin jälleen lämmittelemään paikalliselle huoltamolle ja herätin ihmetystä pyörineni ja suunnitelmineni. Rottnen kahvi oli lisäksi aika tujakkaa tavaraa, josta sain oikein ihanan närästyksen.

Växjö muistutti taas kuinka hankala onkaan päästä sujuvasti kaupunkien läpi. Navigaattori onneksi auttoi suunnan näyttäjänä, mutta aikamoisia koukkuja pyöräteillä ja asutusalueiden pikkukaduilla joutui fillarilla tekemään. Lopulta alkoi viimeisen viidenkympin tahkoaminen Älmhultiin, josta oli varannut leirintäalueen mökin. Älmhulthan on kuuluisa kahdesta maailmankuulusta ylpeydestään IKEAsta ja Carl von Linnéstä.

Älmhultiin pääsin hiukan yhdeksän jälkeen, eli respa oli jo kiinni ja siinä väsymyksen tilassa ärsytti jo aika paljon. Lopulta sain mökin ja pääsin leirintäalueen polettisuihkuun ja siitä jääkylmään mökkiini kamoja kuivaamaan. Sen jälkeen lähdin etsimään ruokapaikkaa, mutta koko paikkakunnalta ei löytynyt kymmenen jälkeen mitään paikkaa, mistä olisi saanut ruokaa. Kysyin paikallisilta autontuunaaja-amiksilta, mutta ne vain nauroivat, että parinkymmenen kilsan päässä on. Jos olet tänne asti polkenut, eihän se parikymppiä enää missään tunnu. Juu, eipä vissiinkään. Päätin palata takaisin leirintäalueelle ja nälissäni nukkua aamiaiseen asti. Ikean hotelli onneksi pelasti nälkäisen kulkurin kinkkuvoileipä ja salaatti –kombollaan. Eipä ole ikuna kuunaan milloinkaan maistunut kinkkuvoileipä yhtä maukkaalta kuin silloin.

3. Etappi 7.6.2009 Linköping-Eksjö/Pauliström 126km, 5h09min

Joskus voi asiat millistä kiinni! Käänsin illalla klossia millinverran ja tänään ei vanhan kivun ja tulehduksen päälle polvi enää ärtynyt lisää. Pienestä kiinni tämä pyöräily. Polven kipeytyminen johtuu varmastikin vanhasta vaivasta, kun kaaduin armeijassa leirillä polveni kiveen. Joku pieni luun siru tai muu vaurio aina joskus ilmoittelee kolhusta rasituksessa. Ei se tosin ole aiemmin pyöräilystä näin pahasti ärtynyt.

Smålannin maisemat olivat suomalaisittain kuin Savo-Karjalasta, eli metsää ja mäkiä piisasi. Mäet tosin olivat kertaluokkaa tuhdinpia, mutta eivät nyt mitään vuoria kuitenkaan. Jyrkimmät nousut olivat kuitenkin noin 12% luokkaa. Hienoja järviä, maalaismaisemia ja muutenkin näköaloja oli paljon matkan varrella.

Suunnitelmani oli majoittua Eksjön pienessä varuskuntakaupungissa, mutta hostellit joissa oli suunnitellut yöpyväni olivatkin jo kiinni. Toinen näistä oli tehty vanhoihin kasarmirakennuksiin, joissa toimi myös taidekoulu, musiikkiopisto ja lukio. Ulkona kuulin jostain big band musiikkia, jonka selvitin tulevan vintin ikkunasta. Oven väliin oli jätetty puupalikka, joten uteliaana menin sisälle ja kipusin ylös kuuntelemaan. Siellä paikallinen big band harjoitteli keskiviikon keikkaa varten. Kuuntelin siinä tunnin verran treenejä ja täytyy sanoa, että tasokasta oli kyllä. Tämä spontaani konsertti poiki myös erittäin yllättävän yösijan, nimittäin yksi bändin trumpetisteista saksalainen musiikinopettaja Marian pyysi minut kotiinsa yöksi. Hänkin oli innostunut pyörämatkailija oli vaimonsa kanssa pyöräillyt Saksasta Etelä-Ruotsin halki kotiinsa Pauliströmiin, joka on Eksjön kaakkoispuolella.

En olisi koskaan uskonut päätyväni näin spontaanisti Ruotsissa asuvan saksalaisen trumpetisti-musamaikan luokse yöksi. Sain aivan loistavia ideoita reittien suunnitteluun ja Marianilla oli mainioita karttoja ja oppaita. Marian ja vaimonsa olivat todella ystävällisiä ja vieraanvaraisia.

Mahtava oli myös huomata, miten hyvin ruotsin kieleni on vahvistunut täällä ollessa. Olen käytännössä kaikkialla puhunut ruotsia. Yllättävää, sillä en todellakaan muista parsiipin perfektiä, enkä kaikkien viiden deklinaation taivutusmuotoja, mutta silti olen pystynyt rajatusta sanavarastostani huolimatta saamaan yösijan, ravintolasta ruokaa ja keskustellut koulutuspolitiikasta ja saksalaisen, ruotsalaisen ja suomalaisen koulujärjestelmän eroista samoin kuin musiikista vaikka mitä ja tietysti pyöräilystä. Mukavaa että vuosia sammaloituneella lukioruotsillakin pärjää oikein kivasti. Lounaspaikassa Kisassa paikallinen täti oikein päivitteli, miten hyvää ruotsia puhuinkaan. Enpä kuullut kieltenopettajiltani juuri koskaan tätä, vaikka lämmöllä Paulaa ja Pirkkoa muistankin.

Aivan mahtava päivä!

2. Etappi 6.6.2009, Nyköping-Linköping 115km, 5h03min

Aamulla polvi tuntui hiukan aralta ja kipua oli, mutta ei mitenkään hurjasti. Päätin lähteä yrittämään. Oli muuten Ruotsin kansallispäivä ja apteekki, josta kävin ostamassa lisää särkylääkettä, aukesikin vasta puolilta päivin. Heja Sverige!

Matkalla Norrköpingiin tapasin tukholmalaisen Jimmyn, joka oli matkalla Tukholmasta Linköpingin lähistölle ja sieltä ensi viikonloppuna järjestettävään Ruotsin suurimpaan pyöräilytapahtumaan Vätternrundaniin Motalaan. Ajettiin siinä sitten vuorovedoin Norrköpingiin asti. Mieliala nousi huimasti kun huomasin, ettei polvi kipeytynyt sietämättömästi. Myös matka sujui rattoisasti ja kevyesti hyvässä seurassa. Vastatuulta oli jonkin verran, mutta peesihyötu oli kiistaton.

Norrköpingissä tankkaus ja yksin kohti Linköpingiä, kun polvi ei tolkuttomasti kipeytynyt lisää. Jälleen kerran oli hankala löytää kaupungin läpi oikealle tielle, mutta lopulta navigaattorin avulla löysin reitin, vaikkakin se oli varsinainen jokerivaihtoehto. Navigaattori näytti, että kyllä tässä ura menee, mutta silmät sanoo että siinä on polku, joka päättyy valtavaan siirtomaa vuoreen. Tulipahan maastopyöräiltyäkin maantsikalla. Lyhyen pyöränkantoetapin jälkeen ja hiekkatieosuuden jälkeen oikea tiekin löytyi. Ruotsissa on paljon vanhoja valtateitä, joissa on moottoriteiden valmistuttua hyvin vähän liikennettä, mutta ne menevät kohtuullisen suoraa reittiä. Siis ihanteellisia pyörämatkailun kannalta. Tällaista pitkin pääsin Linköpingiin asti. Polvi kesti särkylääkkeillä ihan hyvin, enkä kastunut. Tänään oli toivoa herättävä päivä!

1. Etappi 5.6.2009, Tukholma-Nyköping 163km, 7h33min

Ensimmäinen ajopäivä meni lokakuisena aamuna, päivänä ja iltana oppirahoja maksellessa. Sää oli todellakin lähes pahin mahdollinen: vain muutama lämpöaste, reipas sade ja navakka tuuli. Ainut lohtu oli, että tuuli oli välillä myötäinen, mutta kyllä se silti hyydytti. Enpä muista, milloin olisin polkenut yhtä huonossa kelissä edes Suomen syksyssä. Ikinä en olisi myöskään arvannut, miten kylmä voi olla pohjolan kesä. En ollut varannut talvitamineita fleece enempää. Onneksi sadekamppeet oli päästä varpaisiin. No, ei se keli siitä paremmaksi valittamalla muutu, joten mieluummin asiaan eli matkantekoon.

Ensimmäinen oppi paljastui heti satamassa. Edelleenkin suurkaupunkien läpi suunnistaminen on hankalaa, vaikka hyvin sen tiesinkin. Tukholman läpi harhailuun vierähti pari tuntia. Armoton kusihätä teki seikkailusta entistäkin tuskallisempaa. Kello seitsemän ei juuri avoimia kahviloita tms. löytynyt ja lähin mäkkikin tuli liian myöhään, joten olen lainrikkoja ja olen virtsannut Tukholmalaisen vaahteran juurelle.

Tukholman keskustassa on muuten oikein mukava ja sujuva pyöräillä, koska pyöräkaistat on hyvin merkitty ja suviksi suunniteltu. Tällaisia Suomeenkin! Lopulta kun kytki navigaattorin surkean reitityksen pois päältä ja meni pelkän kartta näkymän avulla suunnan perusteella, löytyi oikea tie Huddingen ja Södertäljen suuntaan. Homma ei kuitenkaan helpottunut, koska pyörätiet keskustan ulkopuolella olivat suomalaiskansallisia surkeasti opastettuja, kierteleviä, ja yllättäen päättyviä kevyen liikenteen väyliä. Södertäljeen mennessä tie päättyi liikenneympyrään, jossa oli keskustaan johtavan liittymän kohdalla pyöräilykieltomerkki. Hetki meni arpoessa, mitenkäs tästä

Toinen oppimiskohde oli suunnistamisen haastavuus, varsinkin ajon aikana. Onneksi en tehnyt kuin muutaman kilometrin hassin Tumban tienoilla, mutta pyörällä ei huvittaisi tehdä niitäkään mokia. Onneksi aloin oppia hyödyntämään navigaattorin kompassi- ja karttatoimintoja tehokkaammin, joten jatkossa suunnistaminen alkoi sujua. 1:1 000 000 –mittakaavan kartta ei myöskään ole omiaan pyörämatkailuun, koska siinä ei luulostani huolimatta ollutkaan pienimpiä kivoja tietä.

Södertäljessä söin maittavan mutta todella vahvasti currylla maustetun kanapastan. Lämmin ruoka ja sisätilat olivat todella paikallaan hyisen rupeaman jälkeen. Paikalliset abit juhlivat näyttävästi ja ennen kaikkea kuuluvasti kai valmistumistaan tai jotain. Näin useita koristeluja autoja, joissa sitten heilui ja lauloi valkolakkeja.

Suunnitelma oli jatkaa Södertäljestä Katrineholmin kautta Norrköpingiin, mutta Stjärnhoyn pikku kylän tienoilla alkoi oikeassa polvessa tuntumaan viiltävää kipua. Reilun sadan kilometrin ja viiden tunnin ajon jälkeen pysähdyin lämmittelemään ja lepäämään paikalliseen maahanmuuttajapizzeriaan ja yritin navigaattorilla etsiä lähimmän hotellin tai hostellin. Lähin oli Eskilstunassa 35km ja sekin väärään suuntaan pohjoiseen. Noin 50km hukkakilometreistä huolimatta päätin pää painuksissa polkea Nyköpingiin, jonka kautta olin monessa risteyksessä ajatellut varmuuden varalta mennä. No, nyt sattui. Polveen. Ja turhan paljon. Särkylääkkeen turruttamana sotkin kohti etelää itkua pidätellen. Tähänkö tämä reissu päättyisi, alkukilometreilleen. Sade oli jo onneksi hellittänyt ja tuuli oli vahvasti myötäinen kuin johdatuksena viimeiselle raskaalle 40km taipaleelle. Päätin jatkaa Nyköpingiin ja huomenna Norrköpingiin tai Linköpingiin ja katsoa vielä huomisen, miten polvi jaksaisi rasitusta. Jos kipua tulee liikaa, sitten häntä koipien välissä palaan maitojunalla kotiin. Siitä sitten maitojunalla natsit kotiin palaa.

Ensimmäinen hotelli Nyköpingissä oli Scandic, joka oli aivan sika hintainen, mutta siinä väsymyksen ja harmistuksen tilassa otin sen, kun ensisijainen halu oli päästä lämpimään ja nukkumaan. Harvoin on lämmin suihku, ruoka ja uni maittanut yhtä makoisasti. Tästä huomiseen.

Prologi: Jyväskylä-Turku-Tukholma

Hienoa aloittaa PYÖRÄmatka polkematta kilometriäkään! Vanhemmat heittivät ystävällisesti minut Turun sateiseen satamaan, josta Silja Europa kuljettaa varsinaiseen reissun lähtöpisteeseen Tukholmaan.

Turku oli lähdön hetkellä sopivan kesäinen, eli hyytävän kylmä (+5°C), tuulinen (>10m/s) ja sateinen (tarpeeksi), joten on kyllä riemastuttavaa lähteä tällaiseen säähän polkupyöräretkelle. Toisaalta tästä keli voi lähinnä muuttua paremmaksi, ja tämähän tuo vain reissuun lisähaastetta.

Jännityksellä matkan varsinaista alkua odotellessa.

Yritän liittää parhaani mukaan kuvia ja reittikarttoja.