Ensimmäinen ajopäivä meni lokakuisena aamuna, päivänä ja iltana oppirahoja maksellessa. Sää oli todellakin lähes pahin mahdollinen: vain muutama lämpöaste, reipas sade ja navakka tuuli. Ainut lohtu oli, että tuuli oli välillä myötäinen, mutta kyllä se silti hyydytti. Enpä muista, milloin olisin polkenut yhtä huonossa kelissä edes Suomen syksyssä. Ikinä en olisi myöskään arvannut, miten kylmä voi olla pohjolan kesä. En ollut varannut talvitamineita fleece enempää. Onneksi sadekamppeet oli päästä varpaisiin. No, ei se keli siitä paremmaksi valittamalla muutu, joten mieluummin asiaan eli matkantekoon.
Ensimmäinen oppi paljastui heti satamassa. Edelleenkin suurkaupunkien läpi suunnistaminen on hankalaa, vaikka hyvin sen tiesinkin. Tukholman läpi harhailuun vierähti pari tuntia. Armoton kusihätä teki seikkailusta entistäkin tuskallisempaa. Kello seitsemän ei juuri avoimia kahviloita tms. löytynyt ja lähin mäkkikin tuli liian myöhään, joten olen lainrikkoja ja olen virtsannut Tukholmalaisen vaahteran juurelle.
Tukholman keskustassa on muuten oikein mukava ja sujuva pyöräillä, koska pyöräkaistat on hyvin merkitty ja suviksi suunniteltu. Tällaisia Suomeenkin! Lopulta kun kytki navigaattorin surkean reitityksen pois päältä ja meni pelkän kartta näkymän avulla suunnan perusteella, löytyi oikea tie Huddingen ja Södertäljen suuntaan. Homma ei kuitenkaan helpottunut, koska pyörätiet keskustan ulkopuolella olivat suomalaiskansallisia surkeasti opastettuja, kierteleviä, ja yllättäen päättyviä kevyen liikenteen väyliä. Södertäljeen mennessä tie päättyi liikenneympyrään, jossa oli keskustaan johtavan liittymän kohdalla pyöräilykieltomerkki. Hetki meni arpoessa, mitenkäs tästä
Toinen oppimiskohde oli suunnistamisen haastavuus, varsinkin ajon aikana. Onneksi en tehnyt kuin muutaman kilometrin hassin Tumban tienoilla, mutta pyörällä ei huvittaisi tehdä niitäkään mokia. Onneksi aloin oppia hyödyntämään navigaattorin kompassi- ja karttatoimintoja tehokkaammin, joten jatkossa suunnistaminen alkoi sujua. 1:1 000 000 –mittakaavan kartta ei myöskään ole omiaan pyörämatkailuun, koska siinä ei luulostani huolimatta ollutkaan pienimpiä kivoja tietä.
Södertäljessä söin maittavan mutta todella vahvasti currylla maustetun kanapastan. Lämmin ruoka ja sisätilat olivat todella paikallaan hyisen rupeaman jälkeen. Paikalliset abit juhlivat näyttävästi ja ennen kaikkea kuuluvasti kai valmistumistaan tai jotain. Näin useita koristeluja autoja, joissa sitten heilui ja lauloi valkolakkeja.
Suunnitelma oli jatkaa Södertäljestä Katrineholmin kautta Norrköpingiin, mutta Stjärnhoyn pikku kylän tienoilla alkoi oikeassa polvessa tuntumaan viiltävää kipua. Reilun sadan kilometrin ja viiden tunnin ajon jälkeen pysähdyin lämmittelemään ja lepäämään paikalliseen maahanmuuttajapizzeriaan ja yritin navigaattorilla etsiä lähimmän hotellin tai hostellin. Lähin oli Eskilstunassa 35km ja sekin väärään suuntaan pohjoiseen. Noin 50km hukkakilometreistä huolimatta päätin pää painuksissa polkea Nyköpingiin, jonka kautta olin monessa risteyksessä ajatellut varmuuden varalta mennä. No, nyt sattui. Polveen. Ja turhan paljon. Särkylääkkeen turruttamana sotkin kohti etelää itkua pidätellen. Tähänkö tämä reissu päättyisi, alkukilometreilleen. Sade oli jo onneksi hellittänyt ja tuuli oli vahvasti myötäinen kuin johdatuksena viimeiselle raskaalle 40km taipaleelle. Päätin jatkaa Nyköpingiin ja huomenna Norrköpingiin tai Linköpingiin ja katsoa vielä huomisen, miten polvi jaksaisi rasitusta. Jos kipua tulee liikaa, sitten häntä koipien välissä palaan maitojunalla kotiin. Siitä sitten maitojunalla natsit kotiin palaa.
Ensimmäinen hotelli Nyköpingissä oli Scandic, joka oli aivan sika hintainen, mutta siinä väsymyksen ja harmistuksen tilassa otin sen, kun ensisijainen halu oli päästä lämpimään ja nukkumaan. Harvoin on lämmin suihku, ruoka ja uni maittanut yhtä makoisasti. Tästä huomiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti