maanantai 29. kesäkuuta 2009

Epilogi


Ensimmäinen pitkä pyörämatka takana, joten on yhteenvedon aika. Matkustaminen pyörällä on todella hieno tapa matkailla. Näkee, kuulee ja haistaa paljon paremmin ja enemmän kuin monilla muilla kulkuneuvoilla matkatessaan. Samoin se on todella käytännöllinen tapa liikkua, koska pyörällä pääsee melkein mihin vain. Se on myös eräänlainen jäänmurtaja, keskustelun herättäjä ja yllättävän sosiaalinen tapa, vaikka matkustinkin itesekseni. Myös Couch Surfing toimii pyörämatkailun parina mitä parhaimmin. Kun on polkenut päivän itsekseen (vaikka onkin saattanut tavata päivän aikana hauskoja ihmisiä), tulee sosiaaliset tarpeet tyydytetyksi CS:n kautta, kun on joku jonka luo on menossa ja on tietty pakko tutustua.

Maantiede on jokseenkin kouriin tuntuvaa, kun maaston muotojen ja maastoesteiden muutokset todella tuntuvat jaloissa. Oli tasaista, mäkistä maastoa, sitten tuli isompia mäkiä ja lopulta vuoria sekä järvien, meren lahtien kiertämistä ja jokien ylittämistä. Myös infrastruktuurin erilaisuus ja aluesuunnittelun sekä yhdyskuntarakenteen muutokset tulivat selkeästi esiin. Harvaan asuttu Pohjola, pohjois-Saksan maaseudun pikkukylät, ruuhkainen ja täyteen tuupattu Ruhr, suuret jokilaaksot ja vuoriston pikkukylät. Vaikka Ruotsi oli harvaan asuttu, oli asutus silti keskittynyt pienimmissäkin kylissä kirkon ympärille. Ei ollut sellaista suomalaista ilmiötä, jossa pelkkä kyltti kertoo kyläkeskukseen saapumisesta ja sitten on tienhaaroja sinne tänne. Pohjois-Saksassa puolestaan pikkukyliä oli muutaman kilometrin välein ja ne oli hyvin tiiviisti rakennettu, sitten välissä oli aina peltoja. Etelämpänä asutus oli keskittynyt jokilaaksoihin.

Pyöräilyn kannalta ei täysin ihanteellisia Hollannin tai Tanskan tarjoamia olosuhteita tullut eteen, mutta pohjois-Saksassa oli asiat hoidettu kohtuu hyvin. Pyörätiet olivat pääasisassa hyvä pintaisia ja ne seurasivat tietä varsin uskollisesti, mikä helpotti suunnistamista ja oli reitityksen kannalta mielekästä. Niitä pitkin siis oikeasti pystyi polkemaan kaupunkienkin välillä, ei vain lähiöstä keskustaan. Toisaalta aina kylään saavuttaessa oli parempi hypätä ajoradalle, koska "kevyen liikenteen väylä" muuttui kapeaksi ja risteykset olivat aina hiukan hankalasti rakennettu sekä nopeusrajoitus autoilla oli 30km/h, mutta muuten kannatti kyllä käyttää näitä väyliä. Mitä etelämmäs menin sitä surkeammaksi pyörätiet muuttuivat. Mielikuva Saksan teistä on, että ne ovat hyvä kuntoisia ja hyvä pintaisia. Eivät muuten ole kaikkialla! Rheinland-Pfalzin ja Saarlandin tiet olivat surkeassa kunnossa, pyöräteistä puhumattakaan. Varmaankin pääväylät ja autobahnat on hyvin hoidettu, mutta pienet seututiet saavuttivat suomalaisen tienpidon tason kirkkaasti.

Pyöräilykulttuuri on aivan toisella tasolla Suomen takapajulaan verrattuna. Täällä pyöräilijöitä on paljon ja autoilijat ovat tottuneet niihin, mikä näkyy mm. siinä että tilaa annetaan ja jos ohi ei heti pääse odotetaan rauhassa sopivaa kohtaa ohitukselle. Varsinkin kaupungeissa on hyvä pyöräillä, koska nopeusrajoitus on usein 30km/h, vaikka ihmiset eivät sitä täysin säntillisesti noudatakaan. Monin paikoin on hyvin toimivat pyöräkaistat, vaikka joissakin kaupungeissa ne loppuvat välillä yllättäen, mutta kyllä ne silti suomalaisia kevyen liikenteen väyliä paremmin toimivat. Kysymys on tottumisesta. Täällä pyöräily, niin kilpa- kuin arkipyörälilykin on niin yleistä, että autoilijat ovat tottuneet pyöräilijöihin yhtä luonnollisena osana liikennettä kuin autotkin. Umpimielisille suomalaisille tekisi hyvää käydä totuttelemassa Keski-Euroopan liikennekulttuuria ruuhkineen, kaupunkien pikkukujineen, pyöräilijöineen, traktoreineen, liikennemäärineen. Oli jotenkin huvittavaa lukea uutisista juhannuksen menoliikenteestä. Jos Suomessa on ruuhka muutamana päivänä muutaman tunnin vuodesta parilla pääväylällä etelä-Suomessa, täällä se on lähes päivittäistä, eikä millään lailla uutisoinnin arvoista. Toisaalta jos Englannissa sataa lunta, joka tuottaa totaalisen liikennekaaoksen, se on uutinen, vaikka se meillä on täysin jokapäiväistä talvisaikaan. Ranskassa pyöräilykulttuuri ainakin Elsassin ja Lothringenin alueella oli voimissaan. Autoilijat tosiaan tööttäilivät, ei siis mielenosoitukseksi kuten Suomessa, vaan moikatakseen tuttuja. Suomessa pyöräilijöitä vihataan tai ainakin karsastetaan, täällä ihaillaan ja arvostetaan. Huikea ero!

Fyysisesti matka oli jotain sellaista kuin odotinkin. Vauhdin ja matkan taju oli jokseenkin sitä mitä olin ennalta arvioinutkin. Keskimääräinen päivämatka jäi hiukan suunniteltua lyhyemmäksi paljolti sen takia, että varasin paluulennon Zürichistä kotiin enkä Milanosta. Matkavauhti muodostui yllättävän vakioksi, vaikka maaston, tuulen ja sään takia vaihtelua olikin. Keskimäärin 22,6 km/h on ihan mukava etenemisnopeus retkipyöräilyyn. Ehkä vähän hiljempaakin voisi ajaa, niin ehtisi katsella ja haistella vielä enemmän. Ruotsin Småland oli yllättävän mäkistä, mutta sellaista suomalaisittain tyypillistä kumpuilevaa, eli mäet eivät olleet kovin pitkiä, vaikka saattoivat olla melko jyrkkiä. Itse asiassa jyrkin mäki koko matkalla oli juuri Ruotsissa 18%. Se oli onneksi lyhyt, mutta nopeus tippui kävelyvauhtiin siinä kohdin. Myös rytmitys ajo- ja lepopäivien suhteen oli melko hyvin mitoitettu, ja lepopäivien aikana ehti palautua yleisesti ottaen hyvin. Matkallisesti viimeiseen kolmannekseen aikaa oli ruhtinaallisesti, mikä tarkoitti suunniteltua enemmän lepopäiviä. Eipä haitannut yhtään, koska maasto muuttui huomattavan raskaaksi. Vuorten kiipeäminen oli paljon raskaamapaa kuin mitä olin ennalta kuvitellut. Suomessa ei vaan pysty harjoittelemaan 20km >5% ylämäkiosuuksia. Nekin mäkitreenit, mitä ennen lähtöä tein olivat ilman matkatavaroita. Kyllä sen noin kymmenen lisäkilon kanssa kipuaminen toi todella lisää haastetta nousuihin, varsinkin kun painopiste oli repun ja tankolaukun takia melko ylhäällä ja edessä. Reppu ei ollut ollenkaan niin huono kuin odotin. Sen painoon tottui melko nopeasti, eikä ihmeempiä hartiakipuja ilmennyt. Tietysti pientä kireyttä, mutta ei sellaista infernaalista särkyä. Matkatavaroitten osalta homma toimi myös oikein hienosti: ei ollut mukana oikeastaan mitään turhaa, eikä mitään oleellista jäänyt kaipaamaan. Ehkä tuultapitävä mutta hengittävä ajotakki olisi voinut olla mukavuustekijä. Joka tapauksessa kroppa kesti reissun rasituksen todella hyvin, vaikka alussa vaivannut polvi meinasi lopettaa matkan alkuunsa.

Kaiken kaikkiaan loistava reissu. Parasta olivat italialainen jäätelö, jota oli tarjolla paljon, vuoret varsinkin laskuineen mutta myös nousut tarjosivat haastetta ja vanhat kaupungit pienine kujineen. Tuskin jäi viimeiseksi reissuksi. Lisäksi tämä on hyvää peruskestävyysharjoittelua, koska tulee ajettua yleensä maltillisella nopeudella todella pitkiä päivämatkoja. Tuskin jaksaisi kotona motivoitua polkemaan tätä määrää PK:ta, mutta matkailu antaa hyvän syyn lähteä joka päivä lenkille. Tosin kyllä kuukauden kampien pyörittäminen tuntuu kintereissä, joten taidan pitää viikon paussin pyöräilystä, jahka pääsen kotiin.

Matka numeroiden mukaan:

Päiviä: 24, joista 16 ajoa 8 lepoa (5 + 2, 4 + 3, 3 + 1, 2 + 1, 2 + 1)
Etäisyys: 2015km (sisältaen Kölnin koukun), eli keskimäärin noin 125km/pv
Ajoaika: yhteensä noin 90h, keskimäärin ajoa 5h35min/pv
Keskinopeus: 22,6 km/h (hitain 20km/h, nopein 25km/h)
Nousumetrit: 14240m, keskimäärin hiukan vajaa 900/pv (Garminin mukaan)
Laskumetrit: 13764m, keskimäärin 860m/pv (Garminin mukaan)
Energiankulutus: 63638 Kcal, keskimäärin noin 4000 Kcal/pv (Garminin mukaan)

16. Etappi 28.6.2009 Oberried-Rothrist 103km 4h10min


Reissu heitetty! Määränpää Sveitsissä saavutettu ja lento odottaa keskiviikkona. Ennen yhteenvetoa kuitenkin viimeisen etapin tunnelmia.

Päätin ajella jo sunnuntaina suoraan Sveitsiin, koska sääennuste oli luvannut maanantaille ukkoskuuroja. Mukavuussyistä sunnuntaipyöräily passasi paremmin lomafiiliksiin. Päivä oli pääsosin aurinkoinen ja todella kuuma, suorastaan helteinen. Veikkaan että 30°C:n raja meni päivällä hyvinkin rikki, koska vielä illallakin mittari näytti 25°C. Vuorilla sää voi olla todella arvaamatonta, mikä realisoitui rankkana kuurona. Tällä kertaa kastuminen ei haitannut niin paljon, koska kesähelle kuivasi sen minkä kastelikin. Ei siis tullut kylmä, toisin kuin esim. Ruotsissa.

Päivä alkoi kivalla vajaan kymmenen kilometrin vauhdikkaalla laskulla. Oli hienoa posottaa reilua viittäkymppiä kilometri tolkulla tekemättä juuri mitään. Tämä on todella se vuorien hyvä. Pääsin laaksoon, josta piti taas lähteä kipuamaan seuraavan huipun yli. Nyt ei ollut onneksi kuin noin 600m noustavaa, joten rohkeasti nousua päin. Vaikka olinkin päässyt lepäämään päivän ja jalat tuntuivat kohtuullisen tuoreilta, kyllä tämä vuorten kipuaminen on silti myrkkyä tällaisen tavaramäärän kanssa ainakin tällä kunnolla. Kuinka rapakunnossa sitä onkaan, kun ei tämän paremmin jaksa nousta näitä mäkiä? Kysynpä vaan!!! Tänään nousuprosentit pysyivät maltillisina 5-7% huitteilla, joten niitä pystyi kinnaamaan ihan kohtuudella, mutta silti oli välillä pakko pysähtyä lepäämään. Ei ole näköjään kuntoa kinnata 10km nousua kerralla. Täytyy siis treenata vielä lisää. Raskaan nousun voittaminen tuottaa luonnolisesti sellaisen helpottuneen hyvän olon tunteen ja maisemat palkitsevat kipuajan, joten kyllä tästä nauttii tuskasta huolimatta ja ehkä juuri siksi.

Toissapäivän etappi vuorelle, ja siis kilometrin nettonousu, oli siinä mielessä peliveto, että nyt oli tiedossa periaatteessa laskuvoittoinen päivä, vaikka noita rankkoja nousuja jouduinkin kiipeämään. Maisemat todella hellitvät verkkokalvoja ja kun kelikin oli mitä mainioin ei asiat olisi voineet olla juuri paremmin. Tosin motoristit ajoivat välillä niin päättömän kovaa vuoristoteitä, että piti olla koko ajan hiukan varuillaan, jos joku huimapää painelee polvimaassa päin. Moottoripyöriä oli muuten liikkeellä aivan valtavasti, enemmän kuin autoja! Paljon tietysti saksalaisia, mutta myös hollantilaisia. Mihin tahansa maailmassa matkustaa, aina törmää hollantilaisiin, niin myös täällä tai oikeastaan koko matkani ajan olen nähnyt hollantilaisia karavaanareita sekä motoristeja ja paljon. Tietysti kaunis sunnuntaipäivä houkuttelee tämän tyyppisiin harrastuksiin, joten ymmärrän täysin motoristien innon ajaa mutkittelevia vuoristoserpentiinejä antaumuksella.

Tapasin matkalla saksalais-sveitsiläisen nuoren pariskunnan Niklaksen ja Carmenin, jotka olivat pyörälenkillä Sveitsin Frickistä käymässä Schwarzwaldissa. Niklas oli ollut Suomessa vaihdossa Helsingissä Viikissä, joten Suomi-kokemuksia oli helppo jakaa. Meillä oli sama matka, joten poljimme Sveitsin puolelle porukassa. Saksan puolella Bad Säckingenissä pysähdyimme jäätelölle ja sitten sillan yli Sveitsiin. Yhtenäinen Eurooppa on todella ainakin rajanylitysten osalta todellisuutta. Jälleen kerran eron huomasi liikennemerkeistä, kylteistä, autojen rekisterikilvistä ja tällä kertaa hintojen muuttumisesta frangeiksi. Frickiin päästyämme Niklas ja Carmen kutsuivat minut lounaalle (tai paremminkin päivälliselle kellonaikaa ajatellen) luokseen. Kokkailtiin siinä pastaa yhdessä ja juteltiin Suomi- ja Sveitsi-juttuja Niklaksen kanssa.

Frickistä alkoi viimeinen kaksi tuntia tätä reissua suuntana Rothrist, seuraava majapaikkani. Maha oli täynnä ja fiilis korkealla. Tosin vielä oli täytyi kivuta yksi 600m mäki ennen kuin pääsin laskettelemaan jokilaaksoon, josta Rothristiin saakka olisi melkein tasaista. Kyllä täytyy sanoa, että tämä viimeinen mäki otti koville kun hapot iskivät reisiin turhan nopeasti ja taas tuli mieleen, miten ihmeessä mäkimiehet kelaavat näitä aivan hirmu vauhdilla ylös ilman jalkojen jäykistymistä. Olisi tosiaan mukava päästä kokeilemaan näitä mäkiä ilman ylimääräisä kamoja ja ilman että tarvitsee miettiä että seuraavana päivänäkin pitäisi jaksaa polkea toista sataa kilometriä, vaan voisi painaa vuoren ylös huoletta hampaat irvessä. Saa nähdä, miltä Suomen nyppylät tuntuvat tämän jälkeen. Veikkaan, että Ronsun taipaleen nousut tuntuvat kyllä edelleenkin tuskaisilta, mutta se tuska on niin kovin lyhyt aikainen näihin pahimmillaan toista tuntia kestäviin koitoksiin.

Viimeisen nousun jälkeen oli hienoa laskea viimeiseen jokilaaksoon Aarauhun, josta oli alkoi viimeinen tunti Rothristiin (pikkukaupunki Zürichin ja Bernin välissä, noin 60km molemmista) perhe Berberarit luo. Viimeinen kymppi meni tempoajona reilua kolmeakymppiä sykkeistä ja hapoista välittämättä. Sitten tietysti myös viimeinen virhe, eli päätin valita oikotien selkeän reitin sijaan. VIRHE! Matka oli ehkä hiukan lyhyempi, mutta kun se nousi taas rinnettä ylös asuinalueelle ja sokkeloiseille pikkukaduille. Kyllä sieltä lopulta pääsi oikealle tielle, mutta tuskin yhtään nopeammin vaikka jonkin kilometrin ehkä säästikin. Väsyneenä ei ikinä kannata ruveta suunnittelemaan mitään oikoteitä ja varsinkaan täällä päin. Kyllä ne tiet on jouduttu suunnittelemaan ihan oikeasti maaston ehdoilla, ja vuoria ja jokia on kyllä kunnioitettava. Eli pääväylien käyttö on suositeltavaa. Perille kuitenkin löysin.

Lopulta perillä! 24 päivän ja 16 ajopäivän matka oli päätepisteessään. Helpottunut onnistumisen tunne valtasi mielen ja väsymyskin sai vihdoin luvan puskea pintaan, kun ei enää tarvitse lähteä polkemaan yhtään etappia. Toisaalta mietin, että vajaa viikko lisää ja Milano olisi todellisuutta. Alkuperäinen suunnitelma olisi ollut oikeasti ihan realistinen, jos en olisi varannut lentoja Zürichistä ja polkenut muutamana päivänä hiukan pitempiä etappeja. Mutta hyvä näinkin. Jäipähän ensi kesäksikin jotain haastetta, ja ei heti ekalla reissulla tarvitse kaikkea kokea. Nyt lepoa ja pyörän pakkaamista ennen kotiin paluuta. Terveiset helteisestä Sveitsistä.

lauantai 27. kesäkuuta 2009

15. Etappi 26.6.2009 Strasbourg-Oberried 126km 5h55min


Erittäin vaiherikas ajopäivä. Oli hellettä, nokkosia ja villiruusuja, ukkoskuuro, täydet hotellit, vuori sekä inan vajaa kilometri nettonousua!

Mutta ensin lepopäivän tapahtumiin. Pidin yhden rokulipäivän Strasbourgissa, mikä ei tehnyt ollenkaan pahaa parin päivän mäkien kipuamisen jälkeen. Päivä kului rötvätessä, mutta illalla lähdimme Christopherin kanssa kaupungille. Starsbourg on muuten todella kaunis kaupunki. Jälleen keskieurooppalaiseen tapaan vanhoja rakennuksia ja kapeita kujia. Mielenkiintoinen anekdootti on muuten, että täkäläiset vanhat talothan on usein rakennettu siten, että pohjakerros on pinta-alaltaan pienenpi kuin ylemmät kerrokset, eli rakennus ikään kuin kasvaa ylöspäin. Tämä johtuu kuulemma siitä, että kiinteistön omistajan piti maksaa veroa käytetyn maapinta-alan mukaan, joten nuukat ranskalaiset ja saksalaiset mittasivat mahdollisimman pienen maaläntin, mutta rakensivat lisää asuinneliöitä ylempiin kerroksiin. Nerokasta! Illalla kävimme paikallisessa Jazz Barissa kuuntelemassa jameja. Soitto oli erittäin vaihtelevaa, muutama aivan hanurista oleva kokoonpano, mutta yksi helmikin sattui iltaan. Soittivat lähinnä stankkuja ja joitain sovituksia tunnetuista ranskalaisista lauluista.

Sää oli Strasbourgista lähtiessäni erinomainen, lähes täydellinen tyyni, aurinkoinen ja lämmin kesäkeli. Strasbourgin läpi ajelu kesti taas tovin ja oikea tien löytäminen ei onnistunut lainkaan, mutta pääsin joka tapauksessa oikeaan suuntaan. Tosin tie, jota lähdin oli Rheinin varren satamia myötäilevä rekkaliikenteen kyllästämä väylä, jossa ei kulkenut pyörätietä. Ei siis todellakaan miellyttävä pyörämatkailuun. Onneksi sitä oli vain viitisen kilometriä, sitten pääsin siltaa pitkin Saksan puolelle. Taaskaan rajamuodollisuudet eivät paljon rasittaneet.

Ohitin Saksan suurimman huvipuiston Europa parkin ja monta saksalaista pikkukylää. Tämä seutu alkaa muistuttaa Suomea siinä mielessä, että asustuskeskuksissa ei välttämättä ole mitään palveluja toisin kuin yleensä saksalaisissa pikkukylissä ja liikenneinsinööri on päätynyt yllättäviin ratkaisuihin pyöräteitä suunnitellessaan. Ne nimittäin saattavat päättyä aivan yllättäen keskellä peltoa ja opasteita ei ole. Tuli jotenkin sellainen kotoinen olo! Kerran pyörätie päättyi kanavaan, meni tien ali ja jatkui horisonttiin samaan suuntaan, josta olin juuri tullut mutta toisella puolen tietä. MITÄ IHMETTÄ? En ymmärrä, mikä ihmeen logiikka tässä on. Vaihtoehdot olivat lähteä etsimään kilometrien kiertotietä tai kavuta autotielle sillan penkkaa. Luonteelleni ei sovi tarpeettomien mutkien ja kiertoteiden valitseminen tarkoituksella, eli päätin mennä suorinta tietä kävi miten kävi. Sillan reunus oli jyrkkä betoniluiska, jota pitkin liukkailla pyöräilykengillä oli vähintäänkin hankala kiivetä. Luiskan vieressä oli villiruusuja ja nokkosia kasvava pusikko. Pyörä kulki pusikossa ja minä yritin liukastella betonilla. Välillä jalka kuitenkin lipesi pusikkoon ja pyörääkin piti välillä nostella yli ruusupuskien, joten jalat oli naarmuilla ja paukamilla tämän könyämisen jälkeen. Ei mikään hehkeä kokemus, mutta lyhintä reittiä piti päästä. Menköön seikkailun piikkiin. ;) Tuolla hetkellä se ei taaskaan ylentänyt mielialaa, mutta näin jälkikäteen se on aika herkullinen tarina fillarireissun uhrauksista.

Oli muuten hienon näköistä ajaa Rheinin laaksoa, kun vasemmalla puolella kohosi Schwarzwald ja oikealla siinsivät Vogeesit. Freiburgia lähestyessäni horisontissa alkoi näkyä tumman puhuvia pilviä ja välillä vesipatsas peitti jonkin vuoren. Säätiedotus oli ennustanut sadetta vasta illaksi, mutta se näytti jo tulleen vuorten takaa Freiburgiin. Aloin ajamaan melkoista kyytiä kilpaa sateen kanssa, jotta ehtisin Freiburgiin ennen pahinta sadetta. Ihmettelin hiukan miten sykkeet oli niin korkealla, kun painelin reilua 30-40km/h katuja, mutta hivuttava ylämäki ja vastatuuli tarjosivat sen verran lisävastusta, että pulssi nousi pakostakin. Luonnollisesti koko noin sadan kilometrin matka Strasbourgista Freiburgiin oli ylämäkeä, mikä on ihan luonnollista, koska matkasin jokilaaksosta kohti vuoria. Sellainen hivuttava huomaamaton nousu on kyllä petollinen, kun koko ajan tuntuu ettei tahdo pyörä oikein kulkea.

Ehdin Freiburgiin ennen sadetta ja CS-majapaikan varmistumista odotellessa päätin pistäytyä syömässä. Tällä kertaa en jaksanut etsiä kovin pitkään, vaan menin suoraa päätä Burger Kingiin. Ei maittava mutta ainakin energiapitoinen lounas. BK:ssä tapasin argentiinalaisen Pablon, joka oli kierrellyt Eurooppaa sohvasurffaten ja liftaten. Oli hauska jakaa matkakuulumisia. Sitten taivas repesi! Todella raju ukkoskuuro pyyhkäisi Freiburgin yli. Nyt kävi tuuri, että olin juuri sillä hetkellä sisällä. Puin kuorikamppeet päälle ja lähdin etsimään hostellia, koska CS-tyypit eivät olleet vielä vastanneet. Kun pääsin Jugendherbergeen, selvisi ettei huoneita tai petipaikkojakaan ollut vapaana. Joten uuden paikan etsintään. Löysin kohtuullisen edullisen hostellin, mutta se oli sen verran kuppainen, etten halunnut jäädä sinne. Keskustan hotellit puolestaan olisivat kustantaneet pitkälle toista sataa euroa yö, eikä minulla ole todellakaan varaa niin kalliseen yösijaan. Yksi kallis hotelli Ruotsissa saa luvan riittää. Menin kirjastoon etsimään mahdollisia turistioppaita lähitienoon majoitustarjonnasta. Sitten heräsi idea etsiä Jugendherberge-kirjasestani lähitienoon muita nuorisohostelleja. Toinen oli parinkymmenen kilometrin päässä Rheinin suuntaan, joten se jäi sijaintinsa takia pois laskuista, mutta vuoren huipulla juuri siinä suunnassa, mihin olin ajatellut jatkaa löytyi toinen. Soitin sinne ja tilaa oli. Tosin varoittelivat, että ihan oikeasti sijaitsevat vuoren huipulla noin 1200 metrissä.

Lähdin siis kiipeämään vielä iltaa vasten vuorta. Olin suunnitellut lepäileväni Freiburgissa yhden päivän, jotta pääsisin tuorein jaloin matkan ehkä rankimmalle etapille, mutta nyt tämä kipuaminen olikin aloitettava neljän tunnin ajelun päälle. Kyllä aluksi hiukan mietitytti, jaksankohan, mutta päätin kuitenkin yrittää. Kello oli vasta seitsemän ja hostelli oli auki kymmeneen samoin kun valoa riitti myös niille huudeille. Matkaa ei ollut kuin arviolta reilut 20km ja nousu metrejä noin 900m. Rankka mutta ei täysin mahdoton yhtälö. Ajattelin, että kyllä tuon pitäisi kolmsessa tunnissa taittua taukojen kanssa.

Lähdin kipuamaan. Ensimmäiset kymmenen kilometria olivat hyvin loivaa hivuttavaa ylämäkeä, mikä ei tietenkään ollut hyvä asia tässä tapauksessa. Sitten alkoi hiukan tulla jo pientä serpentiinin tapaista ja päästiin siihen mukavaan 5% nousukertymään. Parikymmentä kilometriä alkoi häämöttää ja korkeusmittari näytti vajaata 600m. Tämä siis tarkoitti sitä, että kohta muuten tie alkaa nousta ja jyrkästi, koska 1200m olisi kivuttava. Sitten tämä arvio realisoitui: tuli kyltti, joka ilmoitti seuraavan 2km aikana nousun olevan 14%. Ajattelin, että eiköhän se mene runttaamalla, vaikka jaloissa jo vähän tuntuikin. Vähän ajan päästä risteyksessä oli uusi kyltti: 14% 7km. Tässä vaiheessa oli kyllä usko koetoksella, jaksaisinkohan sittenkään tänä iltana vuoren huipulle.

Eteneminen oli todella hidasta ja vaivalloista, kun piti välillä puolen kilometrin välein pysähtyä tasaamaan pulssia. Vaikka olin vaihtanut kevyemmät välitykset ennen reissua, olisin nyt kaivannut vieläkin kevyempiä. Tämän tavaramäärän ja liikakilojen roudaaminen korkeuskiin polkupyörällä, pisti kyllä miettimään laihdustuskuuria ja kunnon kohotusta. Toisaalta enpä ollut ennen elämässäni näin isolle vuorelle noussutkaan. Ja olihan takana jo toista sataa kilometriä ylämäkeä, joten ei ollut ihan hirmuisesti paukkuja enää irtiottoihin reisissä, happoa sitäkin enemmän. Kyllä arvostus kilpapyöräillijöitä kohtaan kohosi vähintään yhtä jyrkästi kuin tie edessäni kinnatessani kiemurtelevaa vuoristotietä.

Lopulta mäki alkoi taittua ja pyörä tuntui taas etenevän. Sitten vielä kaiken kukkuraksi sohaisin jotenkin silmääni ja piilari meni pois paikoiltaan. Pysähdyin mäen päällä sijaitsevaan hotelliin ottaakseni piilarin pois ja täydentääkseni huvenneet vesivarat. Loppujen lopuksi päätin jäädä tähän neljän tähden Wald Hotelliin, koska kello alkoi olla jo paljon, täältä sai vielä ruokaa, eikä hintakaan ollut sikatörkeä. Vaikka olinkin väsynyt raastavan kiipeämisen jälkeen, oli kyllä voittajafiilis, kun vuori oli valloitettu. 126km ja 1000 nettonousumetriä oli reissun rankin suoritus, mutta myös palkitseva. Voipi olla että Suomen mäet eivät tunnu tämän jälkeen niin raastavilta. Toisaalta kun olen katsonut Garmin dataa, niin Jyvässeudulla mäet ovat lyhyitä mutta niitä on aivan koko ajan. Korkeuskäppyrä on sellaista sahalaitaa jatkuvasti, kun se täällä on tasaisesti nousevaa ja laskevaa tai peräti tasaista. Nousut ja laskut ovat siis todella pitkiä.

Tuossa katselin myös vertailun vuoksi Ruotsin dataa ja se olikin todella yllättävää. Ensimmäinen ajopäivä oli nousumetreiltään tähän mennessä toiseksi rankin, tosin myös laskua on lähes yhtä paljon. Käppyrä on yhtä sahalaitaa ja korkeimmillaan olen käynyt noin 70m. Toisin sanoen Tukholma Nyköping välillä ei tasaista pätkää juuri löytynyt. Ei siis ihme, että se tuntuikin yllättävän raskaalta. Uskomatonta, että vaikkei käynyt sen korkeammalla kertyi tuon reilun puolentoista sadan kilometrin etapilla noin 1300m nousumetriä ja laskua siis myös.

Tämä tällä erää. Nyt palautuspäivä ja sitten Sveitsiä kohti.

torstai 25. kesäkuuta 2009

14. Etappi 24.6.2009 Saarbücken-Strasbourg 127km 5h25min


Pahoittelen, etten ole saanut kuvia liitetyksi blogiin, koska nettiyhteydet ovat olleet viime päivinä sen verran hitaita, että kuvien liittäminen olisi kestänyt ikuisuuksia. Tekstienkin lähettäminen on hitaanlaista. 27.6. No nyt on taas vähän kuvia!

Ensimmäistä kertaa tällä reissulla renkaani oli tyhjentynyt. Ulkokumista ei löytynyt mitään jälkeä tai kiven- tai lasinsirua, jota olisi voinut epäillä. En tiedä olinko pistänyt liikaa painetta edellisenä iltana ja siksi kumi olisi puhjennut vai oliko renkaaseen ujuttaunut sittenkin pieni terävä kivi, joka olisi aiheuttanut rengasrikon. Joka tapauksessa aamu meni renkaan vaihdossa.

Keli oli mitä mainioin, vaikkakin melko tuulinen. Lämpöä noin 25°C ja aurinko porotti täydeltä terältä, eli vissiin sellainen suomalainen kesäsää juuri nyt. Aurinkorasvat tuli todella tarpeeseen. Pienen hetken oli hankaluuksia löytää oikea tie Saarbrückenistä pois, koska Garminin ja kartan tienumerot ja paikkakuntien nimetä eivät oikein täsmänneet. En tiedä mikä siinä oli, mutta kun skaalasi tarpeeksi isoksi alkoi löytyä yhteneviä "maamerkkejä". Schengenin sopimus oli läsnä voimakkaasti rajanylitysmuodollisuuksissa: ajelin vain sillan yli ja kyltissä luki Sarreguamines, siinä se. Ranskaan saapumisen huomasi vain liikennevalojen muuttumisesta, tienviitoista ja autojen rekisterikilvistä. Ihan vahingossa voi joutua vieraalle maalle täällä.

Maasto oli jälleen sopivan haastavaa, eli pitkiä mäkiä riitti. Pisin taisi olla vajaa kymmenen kilometrin pätkä, jossa välillä oli tasaisempi palauttavia osuuksia ja lyhyitä laskuja. Joka tapauksessa noin ihan mojova kiipeilysessio päivän alkuun. Toinen mahdollisuus olisi jälleen ollut seurailla jokivartta, mutta mäkiä ja vuoria olen tänne tullut hakemaan ja kyllä näkymät ovat aina hienot huipulta. Samoin palauttavat kilometrien laskut ovat mukavia. Kun on posotellut 1omin 50-60km/h tuntuu tasaisella kolmenkympin köröttely verraten hitaalta! Vauhtisokeutta.

Tämä reittivalinta todella kannatti. Tapasin nimittäin paikallisen pyöräilyseuran porukkalenkille. Suurin osa vajaasta kymmenestä kuskista oli 50-60v ukkoja ja pari nuorempaa kaveria. Vaikka minä en osaa ranskaa eivätkä nämä saksan ja ranskan sekoitusta puhuvat erityisen vahvaa englantia, tulimme hyvin juttuun keskenämme. Yksi miehistä osasi sen verran englantia, että toimi tulkkina. Parasta kuitenkin oli se, että heti saavutettuaan minut alkoi juttelu ja ottivat minut mukaan junaan. Lisäksi olivat menossa samaan suuntaan kuin minä, vaikkakaan eivät aivan Strasbourgiin asti. Todella mukava yllätys. Vauhtikin oli minulle melko sopiva, joten oli todella nautinnollinen pätkä. Pyöräilykulttuuri on Ranskassa tai ainakin tällä alueella aivan eri tasolla kuin Saksan puolella rajaa saati Suomessa. Tööttäilyä kuulin tosin Ranskassa enemmän, mutta se olikin tapa tervehtiä. Hirmu töötötys ja sitten iloinen käden heilaitus perään ja ehkä vähän kannustushuutoja vielä avoimesta ikkunasta. Jopa poliisit morjestelivat iloisesti. Samoin maantiepyöräilijöiden määrä on aivan eri luokkaa kuin missä aiemmin olen liikkunut, kuten myös kalusto. Täällä ajetaan laadukkailla pyörillä ja niitä on paljon, vaikka kaikki pyöräilijät eivät olisikaan ihan kisakunnossa.

Loppumatkan reilut 30km ajelin itsekseni kanavan viertä. Ehkä hiukan tylsä pätkä, mutta suunnistaminen oli ainakin helppoa. Lopulta saavuin Strasbourgiin CS-isäntäni Christopherin luokse, joka on muuten ensi syksynä muuttmassa Suomeen. Oikein mukava kaveri, loisto heppu. Illalla kävimme pyörittelemässä Strasbourgissa pienen turistikierroksen ja sitten olikin aika mennä lepäämään.

Pidän yhden rokulipäivän Strasbourgissa ennen kuin jatkan takaisin Saksaan ja Schwarzwaldin vuorille. Sääennuste näyttää hiukan uhkaavalta loppureissua ajatellen, mutta toivotaan parasta, että Esteri takapuolineen siirtyisi jonnekin muualle.

tiistai 23. kesäkuuta 2009

13. Etappi 23.6.2009 Trier-Saarbrücken 96km 4h01min

Reittivalinta osui jälleen joen seurailun sijaan suorimpaan reittiin, mikä näkyi matkassa mutta tuotti myös matkan tähän menenssä kovimmat nousumetrit. Tuuli tosin oli puolellani ja sää muutenkin, mutta kohtuullisen rankka pätkä tämän päiväinenkin. Tulipahan heti aluksi kivuttua 500m hiukan vajaan kymmenen kilometrin nousun aikana. Schwarzwaldissa odottaa tuplaten tämä, joten tänään oli hyvä testietappi vuoria ajatellen. Rohkaisevaa oli, että kyllä mäet polkemalla vaan nousee. Vauhti ei päätä huimaa, vaikka pumppu hakkaakin, mutta ei nämä vuoret ylitsepääsemättömiä ole. Ehkä Freiburgista lähtevä 20km nousu voi tuntua raskaalta, mutta kyllä minä lähden sen haastamaan perjantaina tai lauantaina.

Molemmat isäntäni Trierissä varoittivat paikallisesta ajokulttuurista, mikä oli täysin aiheellista. Tiet ovat kohtuullisen kapeita, hyvin mutkaisia ja mäkisiä, mutta niillä ajetaan aivan tolkuttoman kovaa. Välillä kuuli mutkissa autonrenkaiden vinkumista, kun Güntherit paineli ohi ja yksikin rekkakuski luki sanomalehteä kaupungin ohi ajaessaan. Onneksi ei sattunut mitään, vaikka koko ajan olin aika varuillani.

Kaksi asiaa ärsyttää Saksassa todella paljon lasinsirut välillä oudosti katoavilla ja taas alkavilla pyöräteillä ja liikennevalojen punaiset aallot. Vaikka täällä on palautuspullojärjestelmä ja myös lasipullot ovat pantillisia, lasimurskaa on ollut aivan koko ajan. Sydän syrjällään saa toivoa renkaiden kestävän tämän rääkin. Mikä näitä sakuja vaivaa? Liikennemäärät taitavat olla sen verran suuria, että liikennevalosuunnittelijalle vihreän aallon luominen on mahdottomuus tai muuten sivukaduilta tulevat eivät ikinä pääsisi liikennevirtaan. Kuitenkin se ärsyttää, kun kerää neljät perättäiset punaiset valot. Ja siis myös autot keräsivät ne, koska menimme koko sakki samaa vauhtia.

Lopulta pääsin Saarbrückeniin ja kun CS-hostini ei ollut vastannut viesteihini, päätin etsiä Jugendherbergen. Siinä ystävällisestä saksalaispyöräilijäkäppänästä oli korvaamaton apu. Pyyteettä mies opasti minut perille kysyen välillä tietä ohikulkijalta. Siinä sitten höpöttelimme saksan ja englannin sekamelskaa, koska minun saksani oli lähes yhtä huono kuin miehen englanti. Juttua saatiin aikaiseksi kuitenkin.

Seuraavaksi Ranskaan!

12. Etappi 21.6.2009 Alf-Trier 72km 3h15min

Päätin lähteä kipuamaan mäkien kautta joen varren sijaan, jolloin matka oli luonnollisesti lyhyempi, mutta maastollisesti astetta haastavampi. Ihan hyvä päätös. Tulipahan nähtyä sunnuntainen traktorivaellus ja hieno näköala yli maalaismaiseman. Nousut olivat edelleen reippaita, mutta vastaavasti myös laskut maistuivat mukavilta.

Sää oli melko mukava, vaikka tuuli olikin kohtalainen ja vastainen, mutta pientä kuuroa lukuun ottamatta pääsin Trieriin asti kuivana. Mutta sitte aivan Hansin (Sohvasurfailumajoittajani) asunnon kulmilla alkoi raju ukkoskuuro ja kastuin perin pohjin. Onneksi ehdin porttikonkiin suojaamaan repun vedin takin päälle, mutta vaatteet olivat jo märät. Reppu sisältöineen ei ehtinyt kastua pahoin.

Hansin luona paljastui CouchSurfingin karu totuus, eli mitä tahansa saattaa tulla eteen, ikinä ei voi tietää. Kaveri oli oikein mukava ja keskustelusta nautin todella paljon kuten myös ruoasta. Mutta kaksi asiaa ei oikein natsannut: tupakointi sisällä ja kissat! Inhoan molempia ja nyt sitten asustelin molempien kanssa. No kaikkea oppii sietämään, mutta tupakanhajuiset vaatteet oikein innostaneet. Joka tapauksessa ilta meni mukavasti ja yökin. Päätin tosin seuraavaksi yöksi mennä toisen surfaajan hostattavaksi. Vaikka siisteyskäsitykseni ei yllä pedantin tasolle lähellekään, oli Hans kämppiksineen minunkin mittapuulla erittäin epäsiisti! Mutta tosiaan keskustelu oli koko ajan varsin mielenkiintoista.

Trierissä vietin yhden vapaapäivän kierrelle taas turistin lailla nähtävyyksiä ja mielenkiintoisia paikkoja. Tämä on Saksan vanhin kaupunki, joten historian siipien havinaa oli kuultavissa ja nähtävissä mm. Rooman valtakunnan ajan kaupungin portissa, ensimmäisen vuosisadan basilikassa, kaksitornisessa tuomiokirkossa (jonka toinen torni on toista matalampi, koska piispalla ei ollut varaa nokittaa kaupunkilaisten kirkon tornin korotukselle kuin toisen tornin verran), vanha juutalaiskortteli jne. Hans myös käytti minua ystävänsä talon katolla, josta oli hienot näkymät yli kaupungin. Tämä oli luonnollisesti hiukan epäturistimainen näkymä Trieriin. Ensimmäistä kertaa kuulin kadulla suomea (pl. tietysti suomalaiset majapaikat), mikä oli yllättävää että juuri Trierissä. Toinen Yöpaikka olikin sitten oikein mukava. Nuori pari Jenny ja Tobias koirineen.

maanantai 22. kesäkuuta 2009

11. Etappi 20.6. Koblenz-Alf 81km 3h20min

Voi juhannusta viettää varmaan pöllömminkin kuin kruisailemalla Moselin laaksoa fillarilla. Oikein kaunis päivä pyörämatkailuun, vaikka tuuli oli selkeästi vastainen ja tummia pilviä roikkui uhkaavasti koko matkan ajan laaksoa reunustavien mäkien huippujen takana. Muutaman kerran pilvet antoivatkin pikkukuuron, mutta ei mitään Ruotsiin verrattavaa.

Tämä on Saksan viinialuetta ja koko reitin ajan jyrkät rinteet olivatkin täynnä viiniviljelmiä, siis aivan joka puolella oli viljelmiä. En ryhtynyt maistajaisiin, koska sateen uhka piti vautia yllä. Maisemat olivat kuitenkin aivan upeat. Tämän takia oli jälleen kerran mielekästä pyöritellä reilun tuhannen kilometrin siirtymätaival. Tie mutkitteli joen mukana, ja välillä olikin jännä tunne, että kivasti se tuuli kääntyilee, mutta ei. Tuuli puhalteli lounaasta koko ajan, mutta tie meni aika ajoin koilliseen.

Pyörämatkailijoita oli tällä etapilla pilvin pimein. Lauantaipäivä oli saanut sakut liikkeelle, varsinkin jo keski-iän ylittäneet pariskunnat. Niitä oli nimittäin liikkeellä todella paljon kaikkine retkivermeineen karttoineen. Myös muutama eläkeläisjoukko mummis-pyörillä oli liikkeellä. Kalustona yleisimmin oli retkipyörä/hybridi, jossa oli sellainen jännä perhostanko. Niitä täkäläiset näyttävät suosivan. Pyörätie oli välillä vain leveä piennar tien toisessa laidassa, mutta hyväpintainen ja johdonmukainen. Tietysti joki ja mäet rajasivat harharetkien mahdollisuutta.

Lopulta saavuin Alf-nimiseen kylään, jossa oli päätöksenteon hetki: jatkaako jokivartta kohti Trieriä vai lähteäkö hiukan lyhyempää reittiä kipuamaan mäkiä. Lopulta päätin jäädä Alfiin yöksi, koska takana oli jo 80km ja reilut 3h vastatuuleen kinnaamista ja olin päättänyt lyhentää päivämatkoja. Nyt tuntui mukavalta lopettaa tältä päivältä. Turisti-infosta kävin kyselemässä edullista majoitusta ja sainkin vinkin Zimmer Frei -tyyppisestä majatalon vierashuonemajoituksesta. Sinne siis. Se oli melkein tavallinen perhe ja talo, jossa muutamia vierashuoneita vuokrattiin turisteille ja emäntä valmisti aamiaisen. Sopuhintaan oikein kelvollista asumista. Hyvä kokemus. Välittömästi suihkun ja venyttelyjen jälkeen ajattelin lähteä kiertelemään fillarilla seutukuntaa, kun aikaa pimeän tuloonkin oli vielä oikein mukavasti, mutta sitten se sade ihan oikeasti tuli, joten jouduin tyytymään jalkapatikkaan ravintolaan. Söin lasagnea ja iltapalaksi tilasin vielä pizzan mukaani. Uni tuli aikaisin ja maistui, samoin aamiainen. Kuvia lisään hiukan myöhemmin.