Erittäin vaiherikas ajopäivä. Oli hellettä, nokkosia ja villiruusuja, ukkoskuuro, täydet hotellit, vuori sekä inan vajaa kilometri nettonousua!
Mutta ensin lepopäivän tapahtumiin. Pidin yhden rokulipäivän Strasbourgissa, mikä ei tehnyt ollenkaan pahaa parin päivän mäkien kipuamisen jälkeen. Päivä kului rötvätessä, mutta illalla lähdimme Christopherin kanssa kaupungille. Starsbourg on muuten todella kaunis kaupunki. Jälleen keskieurooppalaiseen tapaan vanhoja rakennuksia ja kapeita kujia. Mielenkiintoinen anekdootti on muuten, että täkäläiset vanhat talothan on usein rakennettu siten, että pohjakerros on pinta-alaltaan pienenpi kuin ylemmät kerrokset, eli rakennus ikään kuin kasvaa ylöspäin. Tämä johtuu kuulemma siitä, että kiinteistön omistajan piti maksaa veroa käytetyn maapinta-alan mukaan, joten nuukat ranskalaiset ja saksalaiset mittasivat mahdollisimman pienen maaläntin, mutta rakensivat lisää asuinneliöitä ylempiin kerroksiin. Nerokasta! Illalla kävimme paikallisessa Jazz Barissa kuuntelemassa jameja. Soitto oli erittäin vaihtelevaa, muutama aivan hanurista oleva kokoonpano, mutta yksi helmikin sattui iltaan. Soittivat lähinnä stankkuja ja joitain sovituksia tunnetuista ranskalaisista lauluista.
Sää oli Strasbourgista lähtiessäni erinomainen, lähes täydellinen tyyni, aurinkoinen ja lämmin kesäkeli. Strasbourgin läpi ajelu kesti taas tovin ja oikea tien löytäminen ei onnistunut lainkaan, mutta pääsin joka tapauksessa oikeaan suuntaan. Tosin tie, jota lähdin oli Rheinin varren satamia myötäilevä rekkaliikenteen kyllästämä väylä, jossa ei kulkenut pyörätietä. Ei siis todellakaan miellyttävä pyörämatkailuun. Onneksi sitä oli vain viitisen kilometriä, sitten pääsin siltaa pitkin Saksan puolelle. Taaskaan rajamuodollisuudet eivät paljon rasittaneet.
Ohitin Saksan suurimman huvipuiston Europa parkin ja monta saksalaista pikkukylää. Tämä seutu alkaa muistuttaa Suomea siinä mielessä, että asustuskeskuksissa ei välttämättä ole mitään palveluja toisin kuin yleensä saksalaisissa pikkukylissä ja liikenneinsinööri on päätynyt yllättäviin ratkaisuihin pyöräteitä suunnitellessaan. Ne nimittäin saattavat päättyä aivan yllättäen keskellä peltoa ja opasteita ei ole. Tuli jotenkin sellainen kotoinen olo! Kerran pyörätie päättyi kanavaan, meni tien ali ja jatkui horisonttiin samaan suuntaan, josta olin juuri tullut mutta toisella puolen tietä. MITÄ IHMETTÄ? En ymmärrä, mikä ihmeen logiikka tässä on. Vaihtoehdot olivat lähteä etsimään kilometrien kiertotietä tai kavuta autotielle sillan penkkaa. Luonteelleni ei sovi tarpeettomien mutkien ja kiertoteiden valitseminen tarkoituksella, eli päätin mennä suorinta tietä kävi miten kävi. Sillan reunus oli jyrkkä betoniluiska, jota pitkin liukkailla pyöräilykengillä oli vähintäänkin hankala kiivetä. Luiskan vieressä oli villiruusuja ja nokkosia kasvava pusikko. Pyörä kulki pusikossa ja minä yritin liukastella betonilla. Välillä jalka kuitenkin lipesi pusikkoon ja pyörääkin piti välillä nostella yli ruusupuskien, joten jalat oli naarmuilla ja paukamilla tämän könyämisen jälkeen. Ei mikään hehkeä kokemus, mutta lyhintä reittiä piti päästä. Menköön seikkailun piikkiin. ;) Tuolla hetkellä se ei taaskaan ylentänyt mielialaa, mutta näin jälkikäteen se on aika herkullinen tarina fillarireissun uhrauksista.
Oli muuten hienon näköistä ajaa Rheinin laaksoa, kun vasemmalla puolella kohosi Schwarzwald ja oikealla siinsivät Vogeesit. Freiburgia lähestyessäni horisontissa alkoi näkyä tumman puhuvia pilviä ja välillä vesipatsas peitti jonkin vuoren. Säätiedotus oli ennustanut sadetta vasta illaksi, mutta se näytti jo tulleen vuorten takaa Freiburgiin. Aloin ajamaan melkoista kyytiä kilpaa sateen kanssa, jotta ehtisin Freiburgiin ennen pahinta sadetta. Ihmettelin hiukan miten sykkeet oli niin korkealla, kun painelin reilua 30-40km/h katuja, mutta hivuttava ylämäki ja vastatuuli tarjosivat sen verran lisävastusta, että pulssi nousi pakostakin. Luonnollisesti koko noin sadan kilometrin matka Strasbourgista Freiburgiin oli ylämäkeä, mikä on ihan luonnollista, koska matkasin jokilaaksosta kohti vuoria. Sellainen hivuttava huomaamaton nousu on kyllä petollinen, kun koko ajan tuntuu ettei tahdo pyörä oikein kulkea.
Ehdin Freiburgiin ennen sadetta ja CS-majapaikan varmistumista odotellessa päätin pistäytyä syömässä. Tällä kertaa en jaksanut etsiä kovin pitkään, vaan menin suoraa päätä Burger Kingiin. Ei maittava mutta ainakin energiapitoinen lounas. BK:ssä tapasin argentiinalaisen Pablon, joka oli kierrellyt Eurooppaa sohvasurffaten ja liftaten. Oli hauska jakaa matkakuulumisia. Sitten taivas repesi! Todella raju ukkoskuuro pyyhkäisi Freiburgin yli. Nyt kävi tuuri, että olin juuri sillä hetkellä sisällä. Puin kuorikamppeet päälle ja lähdin etsimään hostellia, koska CS-tyypit eivät olleet vielä vastanneet. Kun pääsin Jugendherbergeen, selvisi ettei huoneita tai petipaikkojakaan ollut vapaana. Joten uuden paikan etsintään. Löysin kohtuullisen edullisen hostellin, mutta se oli sen verran kuppainen, etten halunnut jäädä sinne. Keskustan hotellit puolestaan olisivat kustantaneet pitkälle toista sataa euroa yö, eikä minulla ole todellakaan varaa niin kalliseen yösijaan. Yksi kallis hotelli Ruotsissa saa luvan riittää. Menin kirjastoon etsimään mahdollisia turistioppaita lähitienoon majoitustarjonnasta. Sitten heräsi idea etsiä Jugendherberge-kirjasestani lähitienoon muita nuorisohostelleja. Toinen oli parinkymmenen kilometrin päässä Rheinin suuntaan, joten se jäi sijaintinsa takia pois laskuista, mutta vuoren huipulla juuri siinä suunnassa, mihin olin ajatellut jatkaa löytyi toinen. Soitin sinne ja tilaa oli. Tosin varoittelivat, että ihan oikeasti sijaitsevat vuoren huipulla noin 1200 metrissä.
Lähdin siis kiipeämään vielä iltaa vasten vuorta. Olin suunnitellut lepäileväni Freiburgissa yhden päivän, jotta pääsisin tuorein jaloin matkan ehkä rankimmalle etapille, mutta nyt tämä kipuaminen olikin aloitettava neljän tunnin ajelun päälle. Kyllä aluksi hiukan mietitytti, jaksankohan, mutta päätin kuitenkin yrittää. Kello oli vasta seitsemän ja hostelli oli auki kymmeneen samoin kun valoa riitti myös niille huudeille. Matkaa ei ollut kuin arviolta reilut 20km ja nousu metrejä noin 900m. Rankka mutta ei täysin mahdoton yhtälö. Ajattelin, että kyllä tuon pitäisi kolmsessa tunnissa taittua taukojen kanssa.
Lähdin kipuamaan. Ensimmäiset kymmenen kilometria olivat hyvin loivaa hivuttavaa ylämäkeä, mikä ei tietenkään ollut hyvä asia tässä tapauksessa. Sitten alkoi hiukan tulla jo pientä serpentiinin tapaista ja päästiin siihen mukavaan 5% nousukertymään. Parikymmentä kilometriä alkoi häämöttää ja korkeusmittari näytti vajaata 600m. Tämä siis tarkoitti sitä, että kohta muuten tie alkaa nousta ja jyrkästi, koska 1200m olisi kivuttava. Sitten tämä arvio realisoitui: tuli kyltti, joka ilmoitti seuraavan 2km aikana nousun olevan 14%. Ajattelin, että eiköhän se mene runttaamalla, vaikka jaloissa jo vähän tuntuikin. Vähän ajan päästä risteyksessä oli uusi kyltti: 14% 7km. Tässä vaiheessa oli kyllä usko koetoksella, jaksaisinkohan sittenkään tänä iltana vuoren huipulle.
Eteneminen oli todella hidasta ja vaivalloista, kun piti välillä puolen kilometrin välein pysähtyä tasaamaan pulssia. Vaikka olin vaihtanut kevyemmät välitykset ennen reissua, olisin nyt kaivannut vieläkin kevyempiä. Tämän tavaramäärän ja liikakilojen roudaaminen korkeuskiin polkupyörällä, pisti kyllä miettimään laihdustuskuuria ja kunnon kohotusta. Toisaalta enpä ollut ennen elämässäni näin isolle vuorelle noussutkaan. Ja olihan takana jo toista sataa kilometriä ylämäkeä, joten ei ollut ihan hirmuisesti paukkuja enää irtiottoihin reisissä, happoa sitäkin enemmän. Kyllä arvostus kilpapyöräillijöitä kohtaan kohosi vähintään yhtä jyrkästi kuin tie edessäni kinnatessani kiemurtelevaa vuoristotietä.
Lopulta mäki alkoi taittua ja pyörä tuntui taas etenevän. Sitten vielä kaiken kukkuraksi sohaisin jotenkin silmääni ja piilari meni pois paikoiltaan. Pysähdyin mäen päällä sijaitsevaan hotelliin ottaakseni piilarin pois ja täydentääkseni huvenneet vesivarat. Loppujen lopuksi päätin jäädä tähän neljän tähden Wald Hotelliin, koska kello alkoi olla jo paljon, täältä sai vielä ruokaa, eikä hintakaan ollut sikatörkeä. Vaikka olinkin väsynyt raastavan kiipeämisen jälkeen, oli kyllä voittajafiilis, kun vuori oli valloitettu. 126km ja 1000 nettonousumetriä oli reissun rankin suoritus, mutta myös palkitseva. Voipi olla että Suomen mäet eivät tunnu tämän jälkeen niin raastavilta. Toisaalta kun olen katsonut Garmin dataa, niin Jyvässeudulla mäet ovat lyhyitä mutta niitä on aivan koko ajan. Korkeuskäppyrä on sellaista sahalaitaa jatkuvasti, kun se täällä on tasaisesti nousevaa ja laskevaa tai peräti tasaista. Nousut ja laskut ovat siis todella pitkiä.
Tuossa katselin myös vertailun vuoksi Ruotsin dataa ja se olikin todella yllättävää. Ensimmäinen ajopäivä oli nousumetreiltään tähän mennessä toiseksi rankin, tosin myös laskua on lähes yhtä paljon. Käppyrä on yhtä sahalaitaa ja korkeimmillaan olen käynyt noin 70m. Toisin sanoen Tukholma Nyköping välillä ei tasaista pätkää juuri löytynyt. Ei siis ihme, että se tuntuikin yllättävän raskaalta. Uskomatonta, että vaikkei käynyt sen korkeammalla kertyi tuon reilun puolentoista sadan kilometrin etapilla noin 1300m nousumetriä ja laskua siis myös.
Tämä tällä erää. Nyt palautuspäivä ja sitten Sveitsiä kohti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti